TOINEN.
Alhaisessa, matalassa kodissaan elelee kaunis Ellen. Talvi ja kevät ovat ohitse menneet; kesän ensimäiset päivät ovat kulumassa. Aika, joka on kulunut siitä hetkestä, jona viimeksi kauniin neitosen parissa olimme, on häneen kummallisesti vaikuttanut. Hän, tämä lapsellinen olento, on lapsuutensa ihanasta unelmasta herännyt elämän varsinaisuuteen; mutta tämä varsinaisuus, vaikka se ajattelevammaksikin on saanut Ellenin, on kumminkin viime aikoina ollut niin ihana, niin suloisia toiveita täynnä, että Ellen mieluummin luo silmänsä päiviin, mitkä ovat tulemassa, kuin viattomaan, suruttomaan yksitoikkoiseen lapsuuteensa takaisin. Hänen ulkonainen kauneutensa loistaa nyt täydellisenä. Koko hänen olentonsa suloisuus vaikuttaa nyt kaikkiin, jotka hänen näkevät, mutta vaikuttaa toisin kuin ennen. Ei hänessä enää ihailla kaunista lasta, nyt hänessä ihaillaan suloisinta neitoa. Rakkaus, joka vallitsee hänen nuoressa sydämessään, on saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.
Kauan on Ellen talvella saanut odottaa tietoja sulholtaan. Kun ne viipyivät, oli hän alakuloinen; hän itki tähän aikaan usein ikävyydessään ja hänen poskensa vaalistuivat. Mutta tämä aika oli kulunut, kun lempi lemmelle vastasi, ja silloin katosi kyynel ja vaaleus; ja kun ne katosivat, otti neidon muodossa asuntonsa onnellinen suloisuus, semmoinen kuin kukassa havaitsemme, kun se myrskyn ohitse mentyä taasen hymyilee tyynellä, pilvettömällä säällä auringolle.
Kesä on tullut. Ellen on onnellinen. Hän tietää, että Albert häntä rakastaa; Albertin rakkaus on hänen elämänsä. Hän tietää — ja se tieto saa hänen väliin nytkin surulliseksi — tietää syyn, miksi hän niin kauan on saanut olla tietämättömyydessä Albertista. Hän tietää, että tähän on syypäänä ollut vanhan Hirtsin kovuus. Hän tietää, että sama kovuus vieläkin vallitsee vanhan Hirtsin sydämessä, vaikka kirjeet, jotka lempeä lausuvat, salaisesti kulkevat Albertin ja Ellenin välillä. Vanha Hirts ei salli nuorten rakastavaisten tavata toisiaan, ei salli heidän vaihtaa kirjeitäkään. Jää on vasta sulanut, kulku Ruotsista Suomeen on vielä vaivaloinen. Albert ei siis ole vielä toteen näyttänyt, että hänen jäykissä sanoissaan on perää, mutta kirjeet sen sijaan kertovat, mitä hän ajattelee, ja näitä kirjeitä tulemasta ei voi vanha Hirts estää, semmenkin kun hän ei niistä mitään tiedä. — Tähän lisäksi on Albert kirjoittanut Ellenille, että isänsä viime aikoina on häntä kohdellut ystävällisemmästi kuin ennen, että Albert toivoo saavansa isän vapaaehtoisen suostumuksen siihen avioliittoon, josta hänen onnensa riippuu. Albert on kirjoittanut, että vanhassa Hirtsissä on muutos tapahtunut, että hän usein hymyilee ja oudolla viehkeydellä puhuu kuluneista ajoista. Nämä Albertin kirjeet ovat saaneet Ellenin yhä iloisemmaksi, ovat saaneet viimeisenkin suruvarjon hänessä vaalenemaan. Hän toivoo.
Vanha rouva Burg on ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennenkin; mutta hänenkin sydämessään on muutos tapahtunut. Hän on sovitettu. Hän ei enää vihaa sukuansa. Ellenin onni on vaikuttanut tämän, vaikka vanhus usein huokaa syvästi, kun kuulee Ellenin puhuvan vanhan Hirtsin kovuudesta.
Näin ovat asiat, kun eräänä päivänä vouti Troberg, joka nyt on orpoperheen paras ja todellinen ystävä, kiireesti astuu matalaan asuntoon. Että hänellä on jotakin tärkeää lausua, sitä ei hänen ulkomuotonsa voi salata. Hän ei uutisiaan salaakaan. Hänen ensimäiset sanansa ovat: »Vanha kauppias Hirts tulee tänne!»
Kovemmasti tykytti Ellenin sydän, kun hän tämän kuuli. Nyt olisi hänen tulevaisuutensa ratkaistava. Hän laski kätensä vanhan rouvan kaulalle ja lausui rukoilevasti: »Me otamme hänen vastaan Albertin isänä, äiti, eikö niin?»
Vanhassa rouvassa näkyi tämä uutinen vaikuttaneen kummallisesti. Hänen vanha ruumiinsa vapisi. Hänen ajatuksensa palausi kuluneisiin aikoihin. Hän muisti vanhaa Hirtsiä nuorena, muisti, miten kylmästi hän oli häntä kohdellut, ja hän vastasi liikutettuna: »niin, Ellen!»
»Ja tämä hänen tulonsa ennustaa, että minä kohta saan sanoa jäähyväiset teille» — puhui vouti. »Minä olen varma siitä, että vanha Hirts jo aikoja sitten on sydämessään suostunut Albertin ja Ellenin rakkauteen, vaikka hän jäykkänä ja itsepintaisena ei ole tahtonut ennen tunnustaa tappiotaan».
Lapsellinen Ellen puristi voudin kättä. Tämä osoitti, kuinka likeisessä ystävyydessä vouti oli ystävänsä morsiamen kanssa.