Voudin viimeinen lause oli totuuden mukainen. Vanha Hirts oli voitettu, oli yksinäisyydessään suostunut hyväksymään nuoruutensa rakastetun tyttärentyttären poikansa morsiameksi. Mutta hän ei ollut voinut tätä Albertille tunnustaa. Kun hän oli kovana olevinansa, hymyili hän itsekseen. »Albert on saava onnensa» — ajatteli hän. Hän ei osannut aavistaa, että Ellen, Albert ja Troberg olivat jo talvesta saakka olleet liittolaisia häntä vastaan. Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän suuttunut. Nyt vaikutti hänen sukkeluutensa — sillä semmoisena piti hän käytöstään — että hänen luonteensa karkeus usein lieventyi, ja tätä muutosta hänessä selitti Albert hyväksensä. Vanha ukko häpesi sanainsa peruuttamista. Hän tahtoi kostaa Albertille, ja tämä kosto oli siinä, että hän antoi ajan kulua antamatta suostumustaan. Ukko oli tässä tekevinänsä oikein. »Jos Albert todella rakastaa neitoa» — ajatteli hän — »kypsyy rakkaus koetuksessa. Jos hänen rakkautensa on löysälle perustukselle rakennettu, niin unhottaa hän sen». Tällaisilla mietteillä puolusti ukko käytöstään; mutta näihin mietteisiin olisi sopinut lisätä: »eikä minun tarvitse myöntyä» — joka ajatus olikin ukon vastustuksen pääasiallinen perustus.
Albert Hirts oli tämän ajan kuluessa alituisessa kirjevaihdossa voudin ja Ellenin kanssa. Albert tiesi, että vouti oli hänen todellinen ystävänsä ja Ellen hänen rakastettava morsiamensa. Kun hän muutoksen isässään havaitsi, iloitsi hän ja luuli hyvällä vihdoin voittavansa, mitä hän vastoin isänsä tahtoa oli uhannut. Tästä syystä pysyi hänkin levollisena, semmenkin kun isä, kuta enemmän aikaa kului, yhä muuttui ystävällisemmäksi. Vanha Hirts piti tarkoin silmällä Albertia, jottei tämä saisi minkäänlaista tietoa Ellenistä. Albert havaitsi tämänkin ja piti yhä paremmin salassa kirjevaihtonsa. Kun jää suli ja laivat rupesivat kulkemaan, oli vanhan Hirtsin mielestä Albert täydellisesti koeteltu. Mutta miten Albert oli tässä koetuksessa kestänyt, sitä ei vanha Hirts osannut sanoa. Kun Albert ei hänen kuultensa Ellenistä sanaakaan puhunut, luuli hän Albertin jo ehkä unhottaneen hänen, ja samalla kun hän tämän luulon sai päähänsä, päätti hän yhdistää Ellenin ja Albertin. Hän oli niin takertunut tähän ajatukseen, että se oli muuttunut hänen hartaammaksi toiveeksensa. Mutta kumminkin, jos Albert nyt olisi ottanut puheeksi rakkautensa Elleniin, olisi ukko kovasti pannut sitä vastaan. Semmoinen oli hän. Ei saisi rahtukaan osoittaa, että ukko oli tappiolle joutunut.
Eräänä päivänä, kesän ensimäisinä, astui ukko Hirts hymyhuulin konttoriin, missä Albert paraikaa oli työssä. Että jotakin oli tapahtunut tahi oli tapahtuva, näki poika isän kasvoista. Hymyssä olivat vanhan Hirtsin huulet, ja virkku valo loisti hänen silmistänsä. Albert katseli häntä pitkään ja uteliaasti.
»Järjestys! kuten ukko Loo sanoo!» huusi hän Albertille. »Poika, etkö ole isääsi ennen nähnyt? Mitä kurkistelet? Vai onko minun otsallani kirjoitettuna, että minä huomenna lähden Suomeen? Häh! Vihdoin on aika, että täytän sanani ja yhdistän sinun ja Lovisan».
»Aivan niin! Vihdoin viimein! Minä en parempaa pyydä ja olen valmis seuraamaan teitä», oli Albertin vastaus.
Isän naama piteni. »Mitä, häh?» huusi hän. »Ei, munsööri, nokkaviisas! Sinä istut täällä; sinun lähdöstäsi ei tule tällä kertaa mitään. Kun asia on kypsä, kolmasti kuulutettu, niin silloin on sinun aikasi lähteä».
Nyt oli Albertin vuoro ällistyä, mutta hän ei ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin isä jo oli poissa, ja poika istui siinä ajatuksissansa, jotka sinne tänne hyörivät. »Olisiko isä todellakin vielä samaa mieltä kuin ennenkin… Jos hän todellakin lähtee, joudun parhaaksi kirjoittamaan muutaman rivin Trobergille».
Seuraavana päivänä lähti vanha Hirts, ja samassa laivassa kulki myöskin kirje, jossa isän ja pojan viime keskustelu oli kerrottu. Että Albert tässä kirjeessä uskoi onnensa ystävänsä käsiin, jonka tulisi tehdä tyhjäksi kaikki yritykset, mitä sovinnon tekemiseen kauppaneuvoksen kanssa tulee, emme tarvitse sanoa. — — —
Kirje Trobergilta ystävälleen Albert Hirtsille:
»Vanha ystäväni! Nyt saat kummia kuulla. Neljä päivää takaperin sain kirjeesi, ja samana päivänä sain minä tietää, että isäsi oli tullut kaupunkiin. Älä nyt pahoin hämmästy, kun suoraan sanon, että eilen ehtoolla hänet tapasin ja että hän silloin sanoi sinun katuvan tuhmuuttasi, kun rikoit Loon ja ukon kesken tehdyn välipuheen naimiskaupastasi. Hän itse, ukko vaarisi, lausui siihen lisäksi muutamia viittauksia, joita minä selitin niin, että sinä Ellenistä saat … ei puolisoa, vaan äitipuolen. Ukko on hurjapäisesti rakastunut ja näkee parhaaksi itse korjata keijukaisesi sekä siunata sinun ja Lovisan yhdistystä. Oliko näissä viittauksissa todellista perää, se on minun vaikea sanoa; sen sanon kumminkin varmasti, että siltä näyttää; sen sanon ja tiedän myöskin varmasti, että ukko vaarisi kanssa on järjestys palannut kauppaneuvoksen perheesen, jonka selvään näkee Loo vanhuksen kaikesta käytöksestä. Jotakin, jota en vielä tiedä, on tapahtunut ukkojen välillä kohta sen jälkeen, kun isäsi oli nähnyt Ellenin. — Vasta enemmän.