Ystäväsi Troberg».
Mitä tämä kirje Albertissa vaikutti, saamme vasta nähdä. Käykäämme katsomaan, miten asian todellinen laita on, onko vouti oikein selittänyt vanhan Hirtsin viittauksia.
Vanha Hirts on tullut Suomeen. Hän on tullut aikeissa, jotka jo tiedämme. Hän kävi heti seuraavana päivänä asiaansa käsiksi. Kun hän astui rouva Burgin alhaiseen huoneesen, oli siellä kaunis Ellen yksinään kotona. Vanhan Hirtsin täytyi heti, kun hän näki Ellenin, tunnustaa, että Ellen oli ihanin neito, minkä hän oli nähnyt. Hän muuttui monta kymmentä vuotta nuoremmaksi, kun hän Ellenin silmiin oli katsonut. Hän luuli hänessä näkevänsä nuoruutensa rakastetun elävänä edessään. Vanha Hirts oli ollut utelias; hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty nyt. Kun hän Ellenin näki, ei hän enää muistanut, miksi hän oli tullut; hänen ajatuksensa palasivat aikoihin, joina hän oli ollut Albertin ikäinen, joina hän oli rakastanut. Ellen tunsi ja arvasi hänet kohta Albertin isäksi ja otti hänet semmoisena vastaan, ystävällisesti, lempeästi, niinkuin olisi hän ensi hetkellä tahtonut anastaa ukon sydämen. Mitä vanhan Hirtsin sydämessä liikkui, ei Ellen osannut arvata, yhtä vähän kuin hän tiesi, mikä side oli nuorena sitonut vanhan Hirtsin rouva Burgiin. Vanha rouva oli tämän kohdan elämästänsä salannut Elleniltä.
»Ah! Eva! Olenko siirtynyt nuoruuteni aikaan takaisin!» olivat ukon ensimäiset sanat, kun hän Ellenin näki. »Sinäkö se olet, sinä itse, sano! Vai oletko hänen haahmonsa?»
»Minun nimeni on Ellen» — vastasi tyttö ujosti. »Minä arvaan, että te olette isoäitini sukulainen, kauppias Hirts. Olkaa tervetullut meidän alhaiseen kotiimme! Minun isoäitini ei ole kaukana, sallikaa, että käyn häntä käskemässä».
»Ei! Jää tänne, lapsi!» — lausui ukko kiireesti. Sillä samassa kuin hän kuuli isoäidistä puhuttavan, heräsi hän unelmistaan, joihin ensi silmänräpäys oli hänet saanut; mutta hän vaipui niihin heti jälleen. »Tule likemmäksi, anna minun katsella sinua!» sanoi hän ja laski molemmat kätensä Ellenin olkapäille ja katseli lempeästi neidon kauniisiin silmiin. Hän ei huomannut mitään kummaa siinä, että Ellen hänet paikalla oli tuntenut. Hän ei osannut aavistaa, että vanha rouva muutamia minuutteja tätä ennen oli hänestä ja hänen tulostaan puhunut, eikä että hänen tulonsa, samalla kuin hän laivasta maalle astui, oli näitten hänen sukulaistensa tiedossa. Hänen sydämensä oli heltynyt. Kyynele oli nousta hänen silmäänsä.
Ellen, joka vähin kummeksui, miten tuttuna ukko kohteli häntä, seisoi siinä punastuneena hänen edessään. Hän katseli ensin ukon silmiin, mutta pian loi hän silmänsä alas, ja hänen poskensa punastuivat yhä enemmän ujoudesta. Hän ei tiennyt mitä sanoa.
Niin seisoivat he kauan vastatusten. Vanha ukko eleli taasen unelmissaan, joiden varsinaisuus jo oli aikoja sitten kulunut, tunteissa, joiden yli talvet olivat vetäneet paksun, sydämen pohjaan saakka käyvän jään. Nämä tunteet, ennenkuin ne jäätyivät, olivat jättäneet ukon luonteeseen katkeruutta; tämä katkeruus oli nyt kadonnut; jää oli sulanut. Kauan olisi hän voinut tässä näin seisoa, vaipuneena nuoruutensa ihaniin toiveisiin, joista yksikään ei ollut toteutunut — ellei Ellen hiljaa olisi vetäynyt takaisin, ja ukon kädet hervonneina hänen huomaamattaan pudonneet alas. Hän silloin heräsi; nuoruutensa päivistä oli hän taasen siirtynyt vanhuuteen. Hänen sydämensä tunteet, nuoruuden tunteet, jotka vasta lainehtivat, laskeusivat; kylmä viima kävi niiden yli. Ukko huokasi syvään.
Ei ymmärtänyt Ellen tätä huokausta, mutta hän tunsi itsessään jotakin outoa hänkin. Ukon viehkeys oli tarttunut häneen. Hänestä oli kuin olisi hän elämänsä aamusta asti elänyt tämän vanhuksen kanssa. Hän näki, hän tunsi hänet Albertin isäksi, ja tämä ajatus sai hänen hiljaa lausumaan: »Minun Albertini isä!»
Kuten kylmänä, tyynenä, pilvetönnä syysiltana järven pinta, joka vielä päivällä lainehti, mutta nyt on sileä kuin peili, vähitellen hyytyy ja saa hienon jääriitteen päällensä, samaten vaikutti tämä Ellenin lause vanhaan kauppiaasen. Hän nyt muisti, mitä varten hän oli tullut. Hän huomasi, että se lempeys, jolla Ellen oli häntä vastaanottanut, oli tapahtunut Albertin tähden, että hän itse oli Ellenille vento vieras. Tämä huomio koski kipeästi vanhukseen. Hän tunsi itsensä syrjälle lykätyksi, — niinkuin aina ennenkin. Hän muisti, miten eräs Ellenin muotoinen oli hänet hänen nuoruudessaan hylännyt, ja tämä ajatus sai hänen kasvonsa synkistymään, sai hänen mielensä katkeraksi. Ellen huomasi tämän muutoksen, johon hän ei syytä tiennyt. Hän katseli kummastellen kauppiasta.