Vanha rouva hymyili vielä ja lausui: »Heitä leikkipuheet! Me seisomme haudan partaalla; nuoret astuvat meidän sijaamme».
Jo tunnemme vanhan Hirtsin. Tämä rouvan lause suututti häntä.
»Vanhat olemme!» huusi hän. »Mutta, Jumalan kiitos, vielä olen reipas ja terve ja voisin tehdä nuorenkin naisen onnelliseksi. Poikani on suuri hulivili, ja luulenpa todella, että Ellenisi onni olisi paremmassa tallessa minun huostassani».
»Heitä jo nämä hullutukset!» — kertoi edelleen vanha rouva.
»Hullutukset!» huusi vanha Hirts ja hypähti ylös kiikkutuolista, jossa hän oli istunut. »Hullutukset! Jumal' avita, olenpa puhunut viisaammasti kuin itse osasin aavistaakaan».
Vanha rouva, joka tunsi Hirtsin nuorena, ei tiennyt, että hänessä siitä ajasta suuri muutos oli tapahtunut, että hänen kipeä luonteensa ei sallinut vastaansanomista. Hän siis nyt katseli pitkään lapsuutensa toveria, ymmärtämättä todeksi, mitä hän kuuli, ja samalla voimatta leikkipuheena pitää kauppiaan lausetta.
»Jaa, jaa! Katsele sinä vaan!» sanoi vanha kauppias. »Asia on kumminkin niinkuin sanon. Sen lisäksi voin sanoa, että Albert tietää pitää arvossa isäänsä ja tottelee häntä».
Vanha rouva ei voinut pysyä vakavana, kun hän huomasi ukon innon. Tämä yhä enemmän suututti ukkoa.
»Sinä naurat!» huusi hän. »Minä voin sinulle ilmoittaa, että Albert suostuu neiti Lovisa Loohon, ja että hän sen tekee vapaaehtoisesti».
Hymy katosi rouvan huulilta. Hän ei ensinkään ymmärtänyt kauppiasta.
Koko tämä tapaus oli hänelle arvoitus.