»Siinä se nähdään, siinä se nähdään!» huusi rouva. »Hän häpäisee omaa lastansa, hän häpäisee puolisoaan! Oi, minä vaivainen, mitä olen saanut kuulla! Sinun tähtesi, sanon minä, sinun tähtesi, luonnoton isä, ei tyttäresi avut pääse näkyviin; sinä niitä kadehdit, sanon minä. Sinulla on tytär, jonka kättä et ole ansiollinen suutelemaan. Taivaan Jumala! Pelasta minut elämästä tämmöisen luonnottoman miehen orjana! Meitä hän sortaa, tallaa jalkainsa alla, syöksee pois tyttäremme onnen, juuri kuin mädänneen niinimaton. Lovisa, tuo minulle hajuvettä, minä näännyn!»
Kauppaneuvos hikoili ja oli juuri aikeissa pistää sormet korviinsa ja juosta konttoriin, joka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa, kun ovi aukeni ja kauppias Hirts astui sisään. Jos olisi taivas auvennut, ei olisi se ollut suotuisampi kauppaneuvokselle kuin tämä arvaamaton tapaus.
»Veli Hirts, veli Hirts!» huusi kauppaneuvos ja riensi iloisena häntä vastaan. »Veli Hirts täällä!» Kun rouva ja Lovisa tämän nimen kuulivat, ällistyivät he. Hajuvettä ei rouvalle nyt tarvittu. Lovisa pyyhki salaa vuotavat silmänsä.
»Niin, veli Loo, minä olen täällä!» vastasi ukko Hirts… »Arvattavasti sinun rouvasi ja tyttäresi», lisäsi hän kääntyen naisiin. Itsekseen lisäsi hän: »Hyi pyöveli! Rumat kuin lemmot!»
Rouva Loo oli, kuten sanottiin, vähän hämmästynyt, kun kauppias Hirts niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mutta pitkiä aikoja hän ei tarvinnut, ennenkuin tointui. Ja kun hän tointui, oli hän ihan entisellään taasen. Hän lörpötti ja löpisi, niin että jo alussa ukko Hirts, joka ei ollut juuri hyvällä tuulella ennestäänkään, yhä enemmän tuskautui ja olisi mielellänsä sanonut: suu kiinni, ämmä! — tahi: pönkitse sanatulvasi, sido leukasi! Vaan hänen ei sopinut. Hän vaan ihmetteli, miten ukko Loo voi sietää, että rouva aina vastasi antamatta kauppaneuvoksen sanoa mitään. Hän ei tiennyt, Hirts vanhus, että rouva Loo täten tahtoi parantaa, mitä hänen miehensä oli rikkonut. Vihdoin kyllästyi kauppias ja sanoi jotenkin kiivaasti: »Minulla on jotakin sinun kanssasi puhumista, veli Loo». — Ja tämän sanottuaan vetäysi hän kauppaneuvoksen kanssa kamariin, missä Albert viime jouluaattona oli saanut asuntonsa.
»Hän on raaka ihminen» — mumisi rouva tyttärelleen, kun hän tämän kanssa kahden kesken jäi. Tytär ei kauppiaan raakuudesta tiennyt mainita mitään. Hän vaan ajatteli ja lausui vihdoin ajatuksensa: »Hei, mitähän kauppias Hirts täällä tekee? Mitä on hänellä isälleni sanomista?»
»Luultavasti tahtoo hän lainata rahoja», vastasi rouva Loo. »Ken tietää, eikö isä sittenkin ollut oikeassa ja että sinä olisit joutunut kerjäläisen vaimoksi».
»Mitäpä siitä!» vastasi hiljaa neiti Lovisa.
»Siinä se nähdään … siinä se nähdään! Sinä saatat kiittämättömyydelläsi vanhat vanhempasi hautaan. Voi minua, mimmoinen tytär minulla pitää oleman!» Ja rouvan sanatulva oli taasen päässyt juoksemaan; mutta nyt oli Lovisa parka esine, jota kohti tulva ryntäsi.
Vaan Lovisa tunsi äitinsä eikä ollut millänsäkään tämän lörpötyksistä. Hän oli niin utelias kuin ikään nainen saattaa olla. Hän kulki edes takaisin aina yhä lähestyen likemmäksi ja likemmäksi kamarin ovea, saadaksensa kuulla sieltä jotakin, ja rouvan lörpötellessä kuulikin hän sanoja, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Hän kuuli nimen Lovisa, nimen Albert.