»Jos serkulla on sanomista jotakin samaan suuntaan kuin viimeksi minulle, niin on kaikki puhe turhaa» — lausui vanha rouva vakavasti.
»Mutta jos minulla on jotakin muuta sanomista!» virkkoi kauppias vähän kiivaasti. Hän oli vähällä suuttua, kun vanha rouva tunkeusi hänen ja hänen mietteittensä väliin.
Ellenin silmistä loisti toivon valo. »Mitä saattaisi hänellä olla puhumista, ellei hän Albertista puhuisi?» ajatteli tyttö ja loi pyytävät silmänluontinsa rouvaan. Vanhan rouvankin ajatuksiin oli sama kysymys välähtänyt. Hän ei siis nyt kieltänyt sitä kahdenkeskeisyyttä. jota ukko pyysi. Ja pieneen kamariin vetäysivät vanha Hirts ja nuori Ellen.
Hiljaa puhuivat he siellä kauan. Vanha rouva istui keinutuolissaan odottaen heidän tulemistaan. Se viipyi. Hän sitä kummasteli. Hän luuli ukon tahtovan, kahden kesken Ellenin kanssa ollen, tiedustella Ellenin todellisia tunteita. Vihdoin aukeni ovi, ja kauppias astui vihaisena, suuttuneena, mutta Ellen vaaleana ja kyynelsilmin ulos.
Samana päivänä iltapuolella, jona kauppaneuvos Loo odotti häntä luoksensa ja Lovisan sydän taasenkin sykki toivosta, lähti kauppias Ruotsiin. Laivaan astuessaan oli hänen kuultu kiroilevan kaikkea naisväkeä, nuoria ja vanhoja.
Mitä oli tapahtunut kauppiaan ja Ellenin välillä? Me saamme tietää sen Ellenin kertomuksesta isoäidilleen. Kauppias oli ensin sanonut hyväksyvänsä sen lemmen, joka sitoi Ellenin ja Albertin. Kun Ellen tämän kuuli, oli hän iloissansa syleillyt kauppiasta. Mutta tämä oli lisännyt: »Yhdellä ainoalla, mutta järkähtämättömällä ehdolla, sillä, että tämä suostumukseni pidetään salassa minun ja sinun välilläsi siihen saakka, kun minä totuuden ilmoitan». Tähän ehtoon oli Ellen iloisesti suostunut; mutta kauppias oli vielä lisännyt: »Sen minä kyllä uskon; mutta nyt vasta tulee ehto: se, että sinä tunnustat olevasi minun morsiameni siihen saakka, kun minä panen kätesi Albertin käteen, ja ettet tästä ehdostani puhu sanaakaan, et isoäidillesikään. Albert on suuri junkkari; minä tahdon hänelle kostaa, ja samalla saat nähdä, rakastaako hän sinua todellisesti».
Kun Ellen ehdon kuuli, hämmästyi hän. Hän rakasti isoäitiänsä, hän rakasti Albertia. Nyt tulisi hänen laskea leikkiä heidän kanssaan, suostua pilaan, jonka esineenä olivat hänen rakkaimpansa. Ellen oli viaton lapsi. Hän ei tahtonut pilankaan tähden murehduttaa niitä, jotka olivat hänelle kalliimmat maailmassa. Tämä mieli Ellenissä antoi ukolle kieltävän vastauksen. Ei auttanut, että ukko parastansa pani, ei että hän vihastui ja vihdoin vihansa vimmassa sanoi ijäksi kieltävänsä Albertin ja Ellenin yhtymisen. »Parempi sekin kuin hetkeksikään herättää murhetta isoäidissäni», vastasi hiljaa ja kainosti Ellen, jonka lapsellinen tunne ei sallinut hänen ryhtyä kujeisiin vanhaa rouvaa vastaan. Tämä Ellenin kielto, joka sai tyhjäksi kaikki kauppiaan tuumat, suututti niin häntä, että hän vasta merellä laivassa, matkalla Ruotsiin, siitä tointui ja silloin kirosi omaa pikapäisyyttään.
Siitä päivästä, jona kauppias Hirts lähti — ja tämä hänen lähtönsä tuli pian rouvan ja Ellenin tietoon, — siitä päivästä oli Ellen parka taasen levoton. Vouti Troberg, joka pian sai tietää, mitä oli tapahtunut ja miten hän itse oli petetty, nuhteli samaten kuin vanha rouvakin Elleniä siitä, ettei hän suostunut ukon ehtoihin. Ellenillä ei ollut juuri millä puolustaa itseään, muuta kuin kyyneleensä ja lapsellinen rakkautensa, joka ilmausi sanoissa: »Minun olisi pitänyt salata asian oikea laita, te olisitte minua siitä nuhdelleet, ja ken tietää, kuinka kauan vanha kauppias olisi pilaansa pitkittänyt».
»Oi, sinä viaton lapsi!» oli vanhan rouvan vastaus; sillä tässä Ellenin käytöksessä ilmausi hänen hellä rakkautensa vanhaan rouvaan.
Kolmantena päivänä vanhan kauppiaan lähdöstä oli Ellen Mauritsin kanssa kahden kesken suuremmassa huoneessa. Ellen ompeli; neula kulki kiireesti, ikäänkuin olisi Ellen tahtonut työllänsä tukehduttaa ne tuskalliset tunteet, jotka lainehtivat hänen sydämessänsä. Maurits seisoi sisarensa vieressä ja silitteli hänen hienoja hiuksiaan, koettaen siten lohduttaa häntä, jonka huolellista surua hän ei voinut ymmärtää. Hän itse, Maurits, oli näitten joutavain seikkojen kestäessä huomannut toivonsa päästä kauppias Hirtsin luo turhaksi. Kun tästä oli ollut kysymys isän ja pojan välillä Ruotsissa, oli isä suoraan sanonut: »Meillä on kyllin konttorikirjureita vetämättä poikanulikoita Suomesta saakka». Vanhan kauppiaan ollessa rouva Burgin luona ei sattunut Maurits olemaan kotona, ja rouvalla oli muuta mielessä, jotta ei muistanut Mauritsista puhua nyt, kun vanha Hirts tiesi, että poikanulikka Suomesta oli hänen omaa sukuansa.