»Älä sure, sisar kulta!» lohdutti Maurits. »Saat nähdä, että kaikki vielä päättyy paremmin kuin osaat arvatakaan».
Ellen ei vastannut mitään, hän vaan huokasi syvään. »Puhu hiljemmin, ettei äiti herää» — lausui hän sitten. Vanha rouva lepäsi pienemmässä kamarissa.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja kadulta astui huoneesen vieras. Hiljaa oli ovi avattu. Maurits kuuli sen kumminkin, ja ensi silmäys oveen päin ilmaisi hänelle, että tullut ei ollut mikään vieras. »Albert!» huusi hän.
Ellen oli tuskin kuullut nimen, tuskin ennättänyt kääntyä, ennenkuin hän oli Albertinsa sylissä. Hetkeksi oli kaikki unohdettu. Valo, kirkas, semmoinen kuin auringon päivänä, jona lumiselta taivaalta pilvet ovat kadonneet, loisti hänen silmistänsä, rakkautta, iloa täynnä! Vanhan rouvan uni oli nyt mennyt. Ellenin ilo, joka huutoon »Albert!» oli puhjennut, oli herättänyt hänen.
Ensimäisen yhteensattumisen ilo antoi vähitellen järjellekin sijaa. Albert tiesi, että hänen isänsä oli lähtenyt, mutta missä mielessä, sitä hän ei tiennyt. Hän oli samana päivänä, jona hän sai Trobergin kirjeen, lähtenyt Suomeen. Hänen sydämensä oli pakahtua silloin. Isänsä oli hänen mielestänsä viime aikoina ollut niin kummallinen. Hän ei uskonut todeksi, mitä hän Trobergin kirjeestä luki, ja kumminkin täytyi hänen luottaa tähän ystäväänsä. Hän ei huolinut isänsä kiellosta; hänen täytyi tavata Elleniään, voittamaton tuli paloi hänessä. Merellä olivat laivat, missä toisessa isä, toisessa poika matkustivat, tulleet toinen toistansa vastaan; mutta isä ja poika eivät ensinkään aavistaneet, että he niin likellä olivat toisiaan.
Albert sai pian tietää, millä ehdolla ukko olisi ollut suostuvainen hänen ja Ellenin yhtymiseen. Tämä herätti hänessä kummallisia tunteita, sillä hän ei ensinkään osannut aavistaa, mitkä syyt isällänsä oli ollut tähän ehtoon. Hän laski kätensä Ellenin kaulan ympärille ja lausui ei ikänänsä enää hänestä luopuvansa.
Nuorten rakastavaisten ilo ja onni, vanhan rouvan järjelliset mietteet, Mauritsin toivo, että hän vihdoin viimeinkin pääsisi Ruotsiin — jättäkäämme siihen kaikki. Jokaisessa asui vakaa toivo, että vanha kauppias vihdoinkin ehdoitta peräytyisi, ja tämä elähytti etenkin nuoria. Vielä samana päivänä kirjoitti Albert isällensä pitkän kirjeen, missä hän todellisesti kertoi romaaninsa alusta loppuun saakka, ja tämän kirjeen päätti hän sillä, ettei hän sanonut tulevansa takaisin, ennenkuin isä suostuisi siihen, että Ellen seuraisi häntä hänen vaimonansa.
Viikon päivät kuluivat siitä, kun Albert oli tämän kirjeensä lähettänyt. Hän oli asuvinansa voudin luona, mutta suurimmat osat päivästä vietti hän … missä, sen arvaamme. Hän oli nyt onnellinen, sillä hän luuli isänsä juonet nyt varmaankin loppuneiksi. Silloin hänen onnensa paratiisin keskelle ilmausi vanhan kauppiaan vastaus. Tässä vastauksessa hylkäsi isä poikansa.
Olivatpa nyt hyvät neuvot kalliit. Albert suri, vaikka hän koetti suruansa salata. Ellen suri, sillä hänen armaansa onnettomuus oli hänen omansa; vanha rouva suri, sillä sovinnon ja hänen välillensä kohosi korkeana muurina vanhan Hirtsin itsepintainen viha; nuori Maurits suri, sillä hänen toiveensa raukesivat nyt tyhjään, ja voutikin suri, sillä hänen ystävyytensä oli todellinen. Vanhan Hirtsin sanat, joilla hän hylkäsi Albertin, kuuluivat: »Ellet kymmenen päivän kuluessa ole täällä takaisin, olet ijäksi hyljätty».
»Käyköön miten käy, minä en enää palaa!» oli Albertin päätös, ja tämän päätöksensä kirjoitti hän isällensä, saamatta siihen minkäänlaista vastausta. »Isänkin vallalla on rajansa» — sanoi hän tässä kirjeessään, »semmenkin kun tämän vallan vaikutin on suora itsekkäisyys ja itsepintaisuus. Minä olen saanut paikan, missä aluksi voin elättää itseni» — lopetti hän kirjeensä — »minä olen tästä päivästä alkaen kirjuri ystäväni Trobergin konttorissa».