Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat sitten, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Mutta että nuorten iloon ja onneen koiruohon nestettä oli vuotanut, se näkyi ja sen tunsivat nuoret. Usein rukoili Ellen kyynelsilmin, että Albert lähtisi Ruotsiin isänsä luo, että hän siellä rukoilisi anteeksi hänen tottelemattomuuttaan. »Ehkä on isäsi sydän pehmennyt», puhui hän.
»Ei, ei!» vastasi Albert. »Isäni itsekkäisyys iloitsisi voitostaan, ja ainoa ehto, jolla hän minun jälleen pojaksensa tunnustaisi, olisi nyt, että minä sinusta luopuisin. Ja pitäisikö minun siihen suostuman?»
Kun Ellen tämän kuuli, painoi hän päänsä Albertin rintaa vastaan ja itki.
Syksy oli tullut. Marraskuu oli loppumaisillaan. Albert oli havainnut, että hänen työnsä, jolla hän tahtoi rakentaa majan itsellensä ja Ellenille, ei käynytkään niinkuin hän oli ajatellut. Köyhään kotiin, missä puutos irvistäisi joka seinänraosta, ei hän tahtonut viedä Elleniä, ja hän huomasi nyt surulla, että kuluisi paljon pitempi aika, ennenkuin hän voisi tarjota jommoisenkaan kodin Ellenille, paljon pitempi aika, kuin hän oli aavistanutkaan. Tämä huomio sai hänen alakuloiseksi, mutta se ei kukistanut hänen päätöstään. Kun Ellen sulhasensa huolellisen muodon havaitsi, kehoitteli hän nyt useimmin kuin ennen häntä palaamaan armoa pyytäväisenä isänsä luo. Vanha rouva ei pitänyt kummankaan puolta. »Molemmat ovat oikeassa» — sanoi hän Trobergille.
Mutta kun ei Albert ensinkään ajatellut muuta kuin kulkea alotettua rataa: työllä ansaita, mitä isän itsekkäisyys ei antanut hänelle — kun vähinkin toivo isän mielen muutoksesta oli sammunut, silloin tuli eräänä päivänä vouti hänen luoksensa iloisena. »Kirje Ruotsista, kirje isältäsi!» huusi hän.
»Missä! Anna tänne!» huusi Albert, joka tässä kirjeessä luuli tuomionsa näkevänsä.
»Se ei ole sinulle, se on minulle» — vastasi vouti. »Vielä voit päästä onnen satamaan neiti Lovisa Loon aviomiehenä».
»Sinullapa on sydän, joka vielä voi minua pilkata!» sanoi Albert nuhdellen. Tästä hänen lauseestaan näemme, että toinen on nyt se Albert, joka voudin kirjurina työskentelee, toinen se, jonka parissa olimme tämän kertomuksen alussa. — »Jollei sinulla ole muuta sanomista» — pitkitti Albert — »niin pidä kirjeesi; se on jo saanut matkaan vahingon; sinä olet sekoittanut minun laskussani».
»Mutta se koskee sinua ja Elleniä» — vastasi vouti. »Tuossa on kirje; lue itse!»
Albert luki kirjeen pikaisesti. »Viktoria!» huusi hän, ja ilonsa ensimmäisessä innossa syleili hän ystävätään. »Nyt pian kaupunkiin!»