»Mutta ehto… Hiljaa, hiljaa, hyvä herra!»
»Ehdoista minä vähät! Kaikkiin, kaikkiin suostun», huusi nuorukainen.
»Sekö sitten oli koko este!» puhui vakavasti vouti. »Ja tuon mitättömän asian tähden, vanhan ukon mielihuvituksen tähden on kaksi sydäntä saanut häälyä toivon ja toivottomuuden välillä koko pitkän vuoden. Albert! Sinun isäsi on itsepintainen kuin vanha kanto, joka tulessa ratisee eikä tahdo palaa».
»Ken tietää, eikö tämä koetusvuosi ole tehnyt minulle ja Ellenille enemmän hyvää kuin ymmärtää osaamme?» —
»Se nyt oli viisain lause, minkä olen suustasi kuullut», — sanoi vouti.
»Ja nyt Ellenin luo!»
»Mene, sinä onnellinen!» — puhui Troberg, kun näki ystävänsä kartanolla. »Sinä todellakin olet Ellenisi tähden työskennellyt, niinkuin muinoin Jaakoppi Raakelinsa tähden».
Mitä sisälsi vanhan kauppiaan kirje?
Se sisälsi suostumuksen, että Albert saisi Ellenin, jos tämä taipuisi siihen ehtoon, jonka ukko oli Ellenille pannut. Vanhan Hirtsin morsiamena pitäisi, tämän ehdon mukaan, Ellenin kohta tuleman Ruotsiin. Vanha rouva, Albert ja Maurits seuraisivat häntä. Albertin tulisi koko matkalla kohdella Elleniä äitipuolenaan.
Albert ei ollut niin hellätuntoinen kuin Ellen oli ollut. Hän siis piti koko ehtoa mitättömänä, semmoisena kuin se todellakin oli pidettävä. Vanha rouva ja vouti päättivät, että ukko oli vanhuuttaan lapseksi muuttumaisillaan tahi jo muuttunutkin. Niin narrimainen oli heistä tämä ehto.