Mutta ennenkuin seuraamme Elleniä ja Albertia, joka onnellisuudessaan todellakin seuraa isänsä narrimaista ehtoa niin tarkoin, että hän punastunutta Elleniä äidikseen nimittää — ennenkuin heitä Ruotsiin seuraamme, ottakaamme ensiksi jäähyväiset asianomaisilta Suomessa.
Edellisenä päivänä kuin siirtolaisjoukko lähti vaivaloiselle merimatkalle, sai kauppaneuvos Loo konttorissaan vähäisen kirjeen, jossa ilmoitettiin, että kauppias Aksel Hirts ja neiti Ellen Burg olivat kihloissa. Kun ukko tämän tiedon sai, jäi hän istumaan suu auki; sitten löi hän hämmästyksissään nyrkkinsä pöytään, niin että kajahti. »Järjestys, lempo vie, järjestys!» huusi hän. — Hänestäkin näkyi tämä hänen ystävänsä kihlaus niin järjettömältä, että hän sitten purskahti nauruun ja kiirehti ylikertaan kertomaan uutisen omillensa.
Vanha kauppaneuvos ei enää ollut varsin niin pahassa pulassa kuin hänet viimeksi tavatessamme. Lovisa on saanut toisen kosian, ja kaikki ennustaa, että tämän kosiminen päättyy paremmin kuin entisen. Eräs kauppaneuvoksen kirjureista, joka tiesi, mitä viime vuoden kuluessa oli kauppaneuvoksen perheessä tapahtunut, on uskaltanut nostaa silmänsä isäntänsä tyttäreen. Kauppaneuvos ei tosin ole tähän suostuvainen, mutta hän on nytkin joutunut vastatuuleen, ja arvattavaa on, että hänen täytyy järjestyksen ja etenkin rauhan tähden myöntyä. Kosia on hyvä poika, ahkera ja toimellinen, mutta hän on — ja se on suuri vika kauppaneuvoksen mielestä — hän on köyhä.
Kauppaneuvos kiiruhti Lovisan ja rouvansa luo. Mutta hän tuli liian myöhään uutistansa kertomaan; uutinen oli jo tunnettu. Lovisa itki vihasta, eikä hän voinut sanaakaan sanoa. Vaikka hänelläkin oli kosia, pisti häneen kipeästi, että Albert oli saattanut valita köyhän ompeluneidon ja hylätä rikkaan kauppaneuvoksen tyttären. Tosin oli Lovisalle kerrottu, että isä — ei poika — oli kihloissa neiti Ellenin kanssa — mutta järjen nimessä päätti hän tämän erehdykseksi ja päätteli sulhasen Albertiksi. Kuinka julmasti hän suuttui viattomalle Ellenille ja uhkasi kostaa — jääköön sanomatta. Kun kauppaneuvos tuli huoneesen, ei hän ennättänyt sanaakaan sanoa, ennenkuin rouvan sanantulva jo oli täydessä vauhdissa. Kaikki ukon väitökset, että sulhanen oli isä Hirts eikä poika eivät auttaneet. »Sinä olet väärässä, ystäväni!» huusi rouva. »Sinä et ymmärrä näitä asioita, ja kehtaatko seisoa tässä ja valehdella! Minä vaivainen ihminen, jolla pitää oleman semmoinen mies!»
Vihdoin sai Lovisakin suunvuoron. »Että sulhanen on minun Albertini, se on varma» — sanoi hän. »Mutta isä, minä tahdon kostaa … kostaa! En sillä, että minä mitään Albertista välitän, en. Hän olkoon ja jääköön hylätyksi ja pysyköön voudin konttoripoikana. Mutta minä tahdon hänelle näyttää, että minua odottaa loistavampi, onnellisempi tulevaisuus kuin häntä. Minä tahdon lähettää hänelle kirjeen, jossa minun kihlaukseni Bartolomeus Mullin kanssa julaistaan».
»Järjestys! Pyhäin nimessä…» huusi onneton kauppaneuvos.
Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt oli rouvan vuoro. »Aivan oikein! Oi, Loo! Etkö huomaa, kuinka paljon neroa tyttärelläsi on! Kuka olisi voinut keksiä jotakin niin sukkelaa! Sen minä sanon, Loo, että sinä et kelpaa hänelle isäksi; sinä olet yhtä tuhma kuin hän viisas. Oi Jumala! Tekisipä mieleni nähdä, mitä tuo Albert sanoo, kuinka hän vihastuu, kun saa tietää Lovisan kihlauksen. Miks'et tuota ennen keksinyt, Lovisa…?»
»Mutta, mutta…» intti kauppaneuvos.
»Mutta sinä menet heti kirjapainoon ja tilaat ilmoituskortit, etkä palaa ennenkuin semmoisia sinulla on».
»Mutta rakas…!»