»Oi äitini!» oli ainoa, mitä Ellen osasi sanoa; sillä vaikka vanhuksen sanat herättivät hänessä suurinta iloa, häpesi hän kumminkin mielestään ansaitsematonta ylistystä.

Ellen oli kätkenyt kasvonsa vanhuksen helmaan. Hän ei nostanut päätänsä, ennenkuin vanhus, joka lempeästi oli tytön mustia hiuksia silitellyt ja tätä tehdessään taasen muuttunut, nousi ja siirsi kiikkutuolin lähemmäksi takkaa, jossa puut nyt olivat puoleksi palaneet. Silloin kohotti hän päätänsä. Hänen poskensa olivat nyt punaiset, ilo hohti hänen suurista silmistänsä, ja sanomattoman kaunis oli hän tuossa.

Mutta vanhus alkoi äänellä, joka nyt oli ihan toisellainen kuin ennen: »Lapset! Joululahjaa minulla e: enää ole antaa; aikanani minäkin niitä olen antanut. Kumminkin on minulla vielä jäljellä yksi lahja, jonka voin teille antaa. Sen antaminen maksaa minulle kentiesi yhtä paljon työtä kuin sinulle sinun antamasi. Ellen — Älä katkaise puhettani», lausui hän, kun tyttö aikoi jotakin sanoa. »Minun lahjani on näkymätön, mutta kumminkin voi se olla teille hyödyksi. Minun lahjani on kertomus elämäni vaiheista. Siitä ehkä voitte elämänne kuluessa käyttää yhtä ja toista hyödyksenne».

Kun Ellen ja Maurits kuulivat, mistä lahjasta tässä nyt oli kysymys, eivät he enää vastustelleet. He olivat usein pyytäneet vanhusta kertomaan heidän isästänsä ja äidistänsä, joita Maurits ei ollut koskaan nähnyt ja joita Ellen ainoastaan himmeästi muisti. Mutta vanha rouva oli aina tästä kieltäytynyt. Nyt siirsivät he tuolinsa lähemmäksi kertojaa, iloisina ja uteliaina.

Vanha rouva huokasi syvään, ennenkuin alkoi. Nuoret eivät ymmärtäneet tämän huokauksen syytä eivätkä osanneet ajatella, että vanha rouva taisteli oman itsensä kanssa. He odottivat vaan uteliaasti.

»Että minun elämäni aamu oli toisellainen, kuin sen ilta on» — alkoi vanhus viimein — »sen te jo tiedätte. Rikkaassa, suurisukuisessa, uljaassa perheessä minä synnyin. Isäni oli korkea-arvoinen virkamies Ruotsissa. Hän oli aatelista sukua, vapaaherran kruunu oli hänen vaakunassaan. Kreivinnaksi mainittiin minun äitiäni. Jo elämäni aamusta alkaen opin saamaan kaikki, mitä halusin, ja kuta isommaksi kasvoin, sitä enemmän halusin, ja sitä enemmän myös sain. Sydämeni oli kova; jos mitään vastenmielistä minulle tapahtui, suutuin hirmuisesti ja annoin palkollisten ja muitten, joiden kanssa tulin tekemisiin, tuta sitä. Monta kohtaa, nurjaa kohtaa lapsuudestani muistuu vielä nytkin mieleeni; monta tapausta, joissa käyttäydyin, kuten se käyttäytyy, joka maailmassa ei näe muuta kuin itsensä, ja joka luulee, että kaikki ovat luodut vain häntä varten. Niin kasvoin minä itseeni rakastuneena, ja samaa rakkautta vanhempani ja koko kotoväkeni sekä vieraat yhä vaan kiihoittivat, kun he kiittivät kaikkia töitäni. Olin siihen aikaan kaunis, ja mikä pahin oli, minä tiesin sen itse ja sain myöskin alinomaa siitä kuulla. Kun jouduin sinun ikääsi, Ellen, olin minä täysi keikailia, tunsin maailmaa ja annoin sydämeni oven olla ihka avoinna sen turmeluksille. Tunsin maailmaa, sanoin. Minä näin siinä petosta, kavaluutta, viekkautta, mutta kaikki, mikä minua itseäni kohtasi, otin vastaan täytenä totena. Tansseissa ja muissa juhla-iltamissa olin minä illan ruhtinatar. Suurimmat, ylhäisimmät ikävöivät minun suosiotani. Minä annoin heidän kiittää itseäni, sillä se hyväili minun itserakkauttani; mutta itse olin kylmä ja viekas ja halusin yhä vaan uusia kiittäjöitä, ja niitä sainkin kosolta. Tähän aikaan oli minulla paljon kosioita, mutta niistä en huolinut kenestäkään. Tein vaan pilkkaa heistä. Yhä uusia tuli, mutta saivat mennä pilkattuina, samaten kuin edelliset. Vihdoin oli pahuuteni mitta täysi. Eräs nuori upseeri, Suomesta kotoisin, esitettiin minulle. Odotin tämänkin suusta saavani kuulla kiitostani, vaan hän ei sanonut mitään. Minä suutuin. Useita kertoja olin hänen parissaan; hän vaan katseli minua. Minä suutuin yhä enemmän. Eräänä päivänä tuli hän isäni kamarista, juuri kun olin lähdössä ulos. Hän oli vaalea; hän tervehti syvästi kumartaen. Hänen nimensä oli Burg; hän oli upseeri, mutta ei kapteinia korkeampi. 'Ah! Herra Burg!' sanoin ivallisesti, 'mikä kunnia meille, teidän käyntinne!' — Hän katseli minua pitkään ja kumarsi uudelleen, mumisten hiljaa, mutta kumminkin niin kovaa, että luulin kuulleeni sanat: 'Minä olen hullu!' Nämä sanat saivat minun uteliaaksi. 'Te tulitte isäni tyköä?' kysyin minä. 'Niin!' vastasi hän, ja hänen huulensa vetäysivät pilkkahymyyn — 'ja siellä pyysin minä elämäni seurakumppaliksi maailman suurinta keikailiaa. Mutta' — lisäsi hän — 'teidän aikanne on tärkeä, minun on myös'. Ja kiireesti sekä hyvästi sanomatta läksi hän. Minä jäin seisomaan. En ymmärtänyt häntä; mutta tämän pienen kohtauksen jälkeen en halunnut lähteä ulos. Kun palasin sisälle, tuli isäni minua vastaan hymysuin. 'Tiedätkös vereksimpiä uutisia?' kysyi hän, ja kun en mitään vastannut, lisäsi hän: 'Sinulla on uusi kosia, herra Burg, tunnetko häntä?' — Kun en sittenkään mitään vastannut, jatkoi isäni: 'Minä käskin hänen olla käyntiänsä täällä meillä uudistamatta. Totta puhuen' — lisäsi isäni sitten — 'ell'et pian valitse jotakuta kosioistasi, uskaltavat sinuun nostaa silmänsä vielä luutnantit ja ehkäpä vänrikitkin'. — En vastannut mitään, nyykäytin vaan ylpeästi päätäni. Mutta tämä nuori kapteini ei mennyt mielestäni. Aina muistin häntä ja kuljin niissä paikoissa, missä ennen olin tavannut hänen, saadakseni kostaa. Mutta en tavannut häntä missään. Suutuin häneen yhä julmemmasti, ja kun meillä sitten oli suuret pidot, pyysin isääni kutsumaan häntäkin. Isäni kummastui pyyntöäni, mutta niin itsevaltias minä olin, että sain tahtoni täytetyksi. Vaan kuinka petyin ja vihastuin, kun vierasten seassa en nähnytkään Burgia. Minä olin haleta vihasta. Pari kuukautta oli kulunut siitä, kun hän meillä kävi, ja aina vaan asui hän minun muistossani. Hän oli ollut ainoa, jonka suusta en ollut saanut kuulla kiitostani, ja sitä minä en voinut unohtaa. Itserakkauteni oli kovasti loukattu. Kyselin häntä, ensin salaisesti, sitten julkisesti, vaan turhaan meni kaikki toivoni tavata häntä. Vuosi kului umpeen, ja yhä vaan muistelin häntä. 'Mokomakin tuhma; niinkuin isälläni olisi ollut mitään sanomista!' — lausuin itsekseni. — 'Miksi ei hän suoraan kääntynyt minun puoleeni, niin olisin saanut hänelle vastata'. Sillä tämä, etten minä saanut hänelle vastata, se juuri poltti minua.

»Jo oli kaksi vuotta kulunut siitä, kun Burg meillä kävi. Vielä muistin naisen loukatulla itserakkaudella usein häntä, kun eräänä päivänä äkkiä luulin näkeväni hänen. Hän oli vaalea, kuten viimeinkin, ja hänen huulilleen näytti tuo iva- ja pilkkahymy hyytyneen kiinni. Nytkin hän katseli minua pitkään ja kääntyi sitten naurahtaen poispäin. Entinen tulinen vihani syttyi uudestaan palamaan minussa. En ollut näkevinäni häntä, enkä kumminkaan ketään muuta katsellut kuin häntä. Ilta kului pian; sen kuluessa en ensinkään tanssinut. Vähää ennen lähtöäni astui hän minun luokseni ja kumarsi nöyrästi. Minä iloitsin. Vihdoin ja viimein oli hän tullut: minä saisin nyt kostaa. Teeskentelin kuten aina ennenkin; tahdoin saada hänet ansaan, ennenkuin kostoon ryhtyisin. Hänen muotonsa oli surullinen ja ajattelevainen. Tuo ilkeä iva oli kadonnut hänen huuliltaan. Minun mielestäni oli hän paljon muuttunut. Minä puhelin hänen kanssansa, ja tätä tehdessäni oli minulla mielessäni aina tarkoitus, minkä tähden puhuin. Hän ei nytkään minua kiitellyt, mutta koko hänen käytöksessään oli niin paljon kunnioitusta, että minä jo aloin tuntea kostoni suloisuutta. Ja kun hän pyysi lupaa tullaksensa seuraavana päivänä minua tervehtimään, sykki sydämeni ilosta, vaikka ainoastaan vähäisellä, kylmällä pään nyykähdyksellä hänelle suostumukseni ilmoitin.

»Siitä alkaen oli hän meillä jokapäiväinen vieras. Me olimme alussa molemmat ilvenäytelmää näytelleet, mutta miten olikaan, tämä näytelmä jäi toisipuoliseksi. Hän ilveili, teeskenteli, ja minä, joka hänelle olin ansan solminnut, minä tartuin hänen ansaansa. Minä olin unohtanut kostoni, tai paremmin, minä ajattelin hänen vaimonansa kostaa. Hänen silmänsä, hänen käytöksensä olivat minulle sanoneet, että hän minua rakasti, vaikka hänen kielensä ei ollut sitä virkannut. Minä rakastin häntä, minä odotin tuota tunnustuksen sanaa häneltä, ja minä iloitsin ajatellessani saavani kiusata häntä, ennenkuin myöntävän sanani hänelle lausuisin. Silloin tuli hän eräänä päivänä luokseni. Hän oli vaalea, koko hänen muotonsa osoitti jotakin kauhistavaa. Minä hämmästyin; mutta ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, oli hän langennut polvilleen minun eteeni. 'Minun pitää lähteä jo tänään, ja minä rakastan sinua kuolemaan saakka!' huusi hän. — Minun kostotuumani sammuivat, minä vaan näin hänen siksi, jota minä rakastin. Myöntösanani oli luiskahtanut huuliltani, ennenkuin siitä itse tiesinkään.

»Minä olin lyöty omilla aseillani» — jatkoi vanha rouva kotvan ääneti oltuaan. — »Minä tartuin armaani käteen ja vein hänen isäni luo. Jo ovella seisoessamme näin, miten vanhan isäni kasvot synkistyivät, ja, kun Burg hiljaisella, mutta hätäisellä äänellä häneltä minua morsiamekseen pyysi, soi vastaani isäni ääni kamalana ja kolkkona: 'Hänkö se sitten sinun valittusi on!' Sen sanottuansa jätti hän meidät kamariinsa ja meni ulos. Siinä seisoimme, ja siinä isäni kamarissa vannoin minä Burgille ikuisen rakkauden. Olin kyllä huomannut, että kihlaukseni oli vastoin isäni tahtoa, mutta tästä tahdosta en ollut ennenkään koskaan välittänyt. Minä tunsin voimani, enkä nytkään entistä enemmän isästäni pitänyt.

»Isääni en nähnyt, ennenkuin ylkäni oli poissa, ja hän lähti pian. Onnellisena vetäysin minä kamariini. Burg oli luvannut palata niin pian kuin hänelle oli mahdollista. 'Pari viikkoa kuluu pian, ja sitten olet sinä minun', oli hän sanonut. Äkkinäiseen lähtöönsä Ruotsista oli hänellä erinomaisen tärkeitä syitä, sukuasioita, joiden hoitamisessa hänen läsnäolonsa oli välttämättömästi tarpeellinen.