»Istuin kamarissani ja luulin vielä näkeväni hänet kadulla, kun isäni ja äitini, vanhat, kivuloiset vanhempani, astuivat huoneeseen. 'Onneton tyttäreni!' oli isäni ensimmäinen sana. 'Onneton tyttäreni!' oli myös äitini ensimmäinen onnentoivotus. 'Minkälaiseen mieheen olet sitounut!' He tiesivät, mitä minä en tiennyt, että minun sulhaseni oli irstainen, pahanjuoninen, viekas petturi; he tiesivät kertoa monta häväisevää seikkaa hänen elämästään. Mutta minä en mitään uskonut. 'Kavaluutta, valhetta!' — sanoin ja ajattelin sekä puhkesin vihdoin itkemään. Syytinpä vielä kovilla sanoilla vanhempiani siitä, etteivät he enää minua rakastaneet. Kyyneleeni, joilla aina olin saanut isäni ja äitini suopeiksi, kun ei muu mikään auttanut — ja ani harvoin oli minun ollut tarvis niihin turvautua — kyyneleeni nyt vaikuttivat ainoastaan äitiini. 'Älä itke, oma tyttäreni!' koetti hän lohduttaa. Mutta kun nyt ensi kerran eläessäni kyyneleeni eivät isäni tunteita hellittäneet, itkin yhä vaan katkerammasti. Vaan ensi kerran eläessäni minä nyt turhaan itkin. Isäni silmät olivat auenneet. Nyt vasta näki hän, minkä perikadon partaalle olin joutunut. — 'Jos et luovu kunnottomasta rakkaudestasi, niin hylkään minä sinut, ainoan lapseni'. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, kun hän minun kamaristani läksi. Hän ei ollut tätä ennen osannut aavistaa, mitkä tunteet minussa elivät kapteinia kohtaan, ja vasta liian myöhään, vasta päivällä, ennen kuin Burg minulle rakkautensa tunnusti, oli isäni saanut tietää, mimmoinen se mies oli, joka hänen luonansa oli jokapäiväinen vieras.
»Se päivä oli surun päivä, se, jona isä hylkäsi ainoan lapsensa. Minä kuulin hänen sanansa, mutta en niitä ymmärtänyt; ne tuntuivat minulle mahdottomilta. Kun isäni läksi luotani, vaivuin minä äitini syliin, ja ne kyyneleet, jotka nyt vuotivat silmistäni, olivat, niin ainakin tahtoisin uskoa, oikeat sydämeni tuskan puristamat. Mutta kauan en saanut tässä äitini helmaan niitä vuodattaa. Kolinaa ja melskettä kuului läheisistä huoneista ja huutoja, jotka säikähdyttivät minua. Yhtäkkiä avattiin kamarini ovi, ja eräs palvelia riensi kiireesti sisään. 'Tulkaa, Jumalan tähden! Parooni on pyörtynyt!' huusi hän. Äitini lähti horjuen kamarista, ja minun kyyneleeni kuivuivat. Kiireesti riensimme me, äiti rakastetun miehensä, minä kylmästi kohdellun isäni luo. Hän oli pöytänsä viereen tuolille istunut, vaan siitä oli hän kaatunut lattialle. Nyt makasi hän sohvalla — samalla, joka nyt on tuossa pienoisessa kamarissa; — kamaripalveliat olivat hänen siihen nostaneet. — Ja hän oli kuollut … kuollut!
»Kamala päivä, hirvittävä muisto vielä vuosikymmenienkin kuluttua», — jatkoi rouva hiljaisella äänellä. »Jumala, anna minulle anteeksi, jos anteeksi antamista semmoiselle, kuin minä olen, on sallittu!» — Ja vanha rouva laski kätensä ristiin, puhumatta mitään pitkään aikaan. Vihdoin heräsi hän ajatuksistaan ja jatkoi:
»Isäni oli saanut sydänhalvauksen. Hän oli istuutunut pöytänsä ääreen ja alkanut kirjoittaa. Muutamia sanoja oli hän ehtinyt saada kirjoitetuiksi, ennenkuin kuolema hänen saavutti. 'Siinä tapauksessa, että tyttäreni, vasten minun' … oli paperilla; ne oli hän kalmalta saanut kirjoitetuiksi. Minä ymmärsin, mitä näitä sanoja olisi seurannut, jos hän olisi voinut jatkaa. Hän oli vaarani nähnyt; hän, joka minua niin sanomattomasti rakasti, oli koettanut tällä rikkoa minun liittoni, mutta tässä koetuksessa oli hänen sydämensä murtunut. Oi, jos hän olisi ennättänyt saada kirjoituksensa valmiiksi, olisi hän minun elämäni surusta vapauttanut, sillä hän tunsi Burgin! Mutta minä, minä itse olin kylvänyt, ja Jumala soi minun niittää».
Vanha rouva painoi kasvonsa käsiään vastaan; hän itki, ja nyt ainakin olivat kyyneleet todelliset. Mutta äkkiä kohotti hän päänsä, ikäänkuin olisi hän kyyneleitään hävennyt, ja alkoi uudestaan:
»Minä olin syypää isäni kuolemaan, ja äitini kuolemaan myöskin; sillä isäni äkillinen kuolema vaikutti niin voimallisesti heikkoon äiti parkaani, että hän kahden kuukauden kuluttua lepäsi samassa haudassa, missä isäni oli viimeisen leponsa saanut. Mutta ennenkuin hän kuoli, oli hän suostunut minun ja Burgin avioliittoon. Minun sukulaiseni eivät voineet siihen mitään. Ja niin vangittuna olin Burgin ansoissa, että minä hänen tahdostaan ja pyynnöstään otin kuulutuskirjan kolme viikkoa isäni kuoleman jälkeen. Kahdesti olimme kuulutetut, kun äitini kuoli. Olin nyt yksin maailmassa. Kaipauksen ja surun, mikä minua alati kalvoi, koetin saada katoomaan sillä, että liitin kaiken onneni toivon Burgiin. Hiljaisuudessa vietimme häämme, ja tuskin olivat ne olleet, kun jo muutimme kaupungista, missä minua ja minun miestäni yleisesti soimattiin. Sitä ennen muutettiin suurin osa vanhempaini omaisuudesta rahaksi. Ainoastaan vähäinen osa, ne huonekalut, jotka täällä näette ja joita en sallinut myydä, jäivät minulle muistoksi lapsuuteni ajoista.
»Me olimme rikkaita. Mieheni otti eron sotapalveluksesta. Lähdimme ulkomaille. Paikasta paikkaan kuljimme siellä. Minä rakastin miestäni, ja hänkin näkyi minua rakastavan; alussa luulin ainakin niin. Mutta vähitellen heräsin unestani, ja kun nyt silmäni aukenivat, näin minäkin Burgin samallaiseksi kuin isänikin oli hänet nähnyt, petturiksi ja kavaltajaksi. Kun hän huomasi, että minä hänen sieluunsa olin silmäni luonut ja sen nähnyt semmoisena kuin se oli, ilkeänä, pahana, mustana, heitti hän yltään peitteen, joka oli hänen todellisen olentonsa peittänyt, ja ilmestyi minulle oikeassa muodossaan. Nyt alkoivat kärsimiseni! Mitä kaikkia sain minä kärsiä! Mutta peittäköön se musta huntu, jonka verhossa mieheni makaa vieraan maan mustassa mullassa, peittäköön se kärsimisteni muistot! Se oli minun rangaistukseni, vaikka en silloin sitä aikaa siksi tiennyt. Minä panin katkeruutta katkeruutta vastaan, kovuutta ja kovaa kovaa vastaan. Minä sain vaan yhä enemmän kärsiä. Neljä vuotta olin ollut sidottuna tähän mieheen. Yksi tytär, teidän äitinne, oli meidän onnettoman avioliittomme yhdysside; mutta se side ei voinut yhdistää meitä. Minä rakastin tytärtäni, hän vihasi häntä samaten kuin minua. — Eräänä päivänä katosi hän. Minä odotin hänen palaamistansa; vaan hän ei tullut. Kaiken omaisuuteni oli hän tuhlannut. Jo oli minulle tulossa se vieras, jota en siihen asti ollut tiennyt peljätä — puute. Me olimme, minä ja tyttäreni, vieraassa maassa, kaukana Ruotsista. Mutta sinne, sinne kuolemaan, synnyinmaahani takaisin halusin minä. Minä möin sormukseni ja kaikki muut, mitä arvokasta minulla oli, ja läksin matkalle. Tulin Tukholmaan takaisin, isäni taloon, syntymätalooni. Neljä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin sieltä läksin. Nyt tulin takaisin. Pehmennyt ei ollut sydämeni; viha kaikkia kohtaan oli saanut vallan siinä. Ajattelin uudestaan ruveta elämään Ruotsin pääkaupungissa, niinkuin siellä ennen olin elänyt; mutta nyt, kun tulin vanhaan kotiini, nyt vasta heräsin näkemään kaiken onnettomuuteni. Kunnoton mieheni oli myynyt minun syntymätaloni. Nauraen ottivat minut vastaan ne, jotka nyt siinä elivät. Minä sain nyt tuntea sitä kylmää itsekkäisyyttä ja kovuutta, jolla olin ennen kaikkia muita kohdellut. Hävyn ja surun kyyneliä itkin minä nyt. 'Pois, pois täältä!' — huusin itsekseni, ja pian, ennenkuin päivänsä-syöjäin kielekkäät huulet ennättivät liikkeelle päästä, ennenkuin saivat tietoa minun tulostani, olin minä astunut kauppalaivaan, joka oli Suomeen lähdössä.
»Nyt kääntyivät elämäni vaiheet toiselle uralle. Tähän saakka olivat minun varani riittäneet. Mutta nyt, kun Turkuun tulin, olivat ne pian lopussa, ja puute irvisteli minulle. Sen voimaa en vieläkään tuntenut. Mutta jo ensi päivinä sain tuta sitä. Minä möin mitä saatoin, mutta varat, jotka myydyistä tavaroista sain, eivät kauan riittäneet. Kaksi päivää olin ruoatta; sillä kerjätä en voinut. Nyt minä kärsin, mutta vieläkään en pehmennyt. Ajattelin surmata itseni ja viattoman lapseni, joka nälkäisenä itki. Koetin lohduttaa häntä. Aurajoen rantaa pitkin aloin astua ylöspäin, kun äkkiä outo upseeri seisahtui eteeni. — 'Taivaan Jumala!' huusi hän. Minäkin olin seisahtunut ja häneen luonut silmäni. Se oli Burg, mutta ei se kuitenkaan ollut Burg. Kaikki tunteeni vetäysivät minussa yhteen, vihaksi. Häiritsisikö hän minua vielä viimeisessä työssäni maailmassa! Minä koetin väistää häntä. 'Neiti… Rouva!' sanoi hän. Hänen äänensä ei ollut Burgin. 'Mitä te tahdotte!' vastasin minä. 'Te olette heikko, te ette voi hyvin', sanoi hän ja tarjosi minulle käsivartensa. Minä en nyt tiennyt mitä tein. Hän talutti minut sanaa sanomatta omaan kotiinsa. Siellä menin tainnoksiin. Kuinka kauan tunnotonna makasin, sitä en tiedä; mutta kun heräsin, oli virvoittava ruoka ensimmäistä, mitä minulle tarjottiin. Pieni tyttäreni oli itkusuin ruokaa pyytänyt ja sillä tavalla ilmoittanut salaisuuteni, jonka Aurajokeen olin aikonut upottaa.
»Upseeri astui huoneesen. Minä tarkistelin häntä. Kaikki hänessä muistutti miestäni, mutta kumminkaan ei hän ollut mieheni. Hän näki hämmästykseni ja hymyili surullisesti. 'Minä olen Burg', sanoi hän ikäänkuin vastaukseksi minun kysyville silmäyksilleni — 'sama Burg, joka kerran, seitsemättä vuotta takaperin, kävin teidän isänne luona; mutta en ole se Burg, jonka nimeä te kannatte, jonka puoliso te olette ja joka teidät petti'.
»Nyt sain salaisuuden avaimen. Oli kaksi Burg nimistä veljestä, kaksoiset. He olivat nuoruudessaan olleet varsin yhdennäköiset, mutta heidän kasvaessaan jo ruvettiin vähitellen havaitsemaan eroitusta heidän välillään, niin sisäisten avujen kuin ulkomuodonkin suhteen. Vanhemman veljen olin ensin nähnyt, nuorempaan olin rakastunut, ja nuorempi minun petti. Vanhempi oli pian sen jälkeen, kun hänen tapasin isäni huoneessa, palannut Suomeen; ja täällä oli hän minusta kertonut. Nuorempi oli silloin nauranut ja vannonut, että hän voittaisi minun ja kostaisi minulle kaiken sen, mitä pahuudellani olin matkaansaanut. Hän oli onnistunut, hän oli kostanut; mutta minun kova sydämeni ei vielä ollut pehmennyt. Eikä se pehmennyt silloinkaan vielä, kun minä ymmärsin, miten pitkällisillä juonilla olin petetty. — Vanhempi Burg oli ollut naimisissa. Vuoden kuluttua siitä, kun hän Tukholmasta Turkuun palasi, oli hän sitounut köyhään tyttöön, joka jätti hänelle perinnöksi pojan, kun hän kahden vuoden kuluttua kuoli. Hän, minun lankoni, oli nyt leski. Tämän kaiken kertoi hän yhtä tietä. Sitten kutsui hän minua tarkemmin katsomaan asuntoansa. Hän avasi salin oven. Oi, mitä näin siellä! Näin ne kotini huonekalut, jotka olin saanut pelastetuiksi, ettei niitä ensi huutokaupassa ulkomaille lähtiessämme myyty. Ne oli hän ostanut samalla kertaa, jolloin kunnoton mieheni möi isäni talon. Ne oli hän ostanut sen vuoksi, että ne olivat minun. Nyt alkoi sydämeni jää sulaa, mutta pehmenemättä oli vielä syvyydenpohja.