»Minä jäin hänen luokseen asumaan. En kehdannut, en voinut, en tahtonut palata ylpeäin sukulaisteni luo Ruotsiin. Kovan taistelun taistelin itseäni vastaan, ennenkuin Burg sai minun hänen luoksensa jäämään. Ja vielä tulisempi oli taistelu sydämessäni, ennenkuin suostuin rupeamaan hänelle puolisoksi, hänen pojallensa äidiksi. Mutta minä suostuin viimein, kun olin varman vakuutuksen saanut ensimmäisen mieheni kuolemasta. Ja se aika, jonka elin toisen mieheni kanssa, oli minun onnellisin aikani. Rikkaita emme olleet, mutta meillä oli kumminkin sen verran kuin tarvitsimme. Jo alkoivat haihtua ne mustat haamut, jotka isäni ja äitini kuolinvuoteelta olivat minua seuranneet; jo alkoi sydämeni pohjaa myöten sulaa ja katumus tulla sen sijaan, kun mieheni sairastui. Kaksi pitkää vuotta kitui hän, — ja toistamiseen olin leskenä. Minun pojintimani ja tyttäreni olivat kasvaneet, mutta elatusta niille ja itselleni oli minun nyt hankkiminen, se vähäinen palkka, mikä miehelläni oli ollut, loppui nyt, ja taasen alkoi puute tunkeutua huoneeseni. Mutta minä olin jo oppinut sitä vastaan ottamaan toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Minä osasin tehdä työtä. — Päivät kuluivat; puutetta kärsimme usein, mutta oikeata hätää ei koskaan. Pojintimalleni opetin itse sen minkä osasin, ja kun taitoni ei enää siihen riittänyt, sai hän kolme vuotta käydä kaupungin koulussa ilman maksua. 17 vuotisena elätti hän jo itsensä. Hän oli hyvä, hellä poika ja isänsä kuva. Onni seurasi häntä. Hänen onnistui saada monta pienempää virkaa, joilla hän ja me elimme jotenkin hyvästi. Kun hän vähän vanhemmaksi kasvaneena pyysi minulta tytärtäni vaimoksi, en minä voinut kieltää, en myöskään tietänyt parempaa, jolle olisin voinut lapseni tulevaisuuden uskoa. Kaikki menestyi hänelle, ja pehmenneellä sydämellä, josta viha ja kateus ihmiskuntaa kohtaan oli kadonnut, istuin minä, sinä Ellen sylissäni, sinua uneen vaavutellen. Minä jo tunsin ja tunnustin rikokseni, ja niitä hyviä päiviä, mitkä minulla nyt olivat, pidin minä armolahjana Jumalalta. Väliin silloin, kuten vielä nytkin, kohosi sydämessäni muisto loistavuuteni ajoilta; mutta pian sain kukistetuksi sen katkeruuden, minkä tämä muisto mukanansa toi. Minä nöyryytin itseni ja olin kiitollinen siitä onnesta, joka osalleni oli tullut ja jota en ollut ansainnut.
»Mutta koettelemukseni ei ollut vielä loppunut. Minun surmayritykseni ei ollut anteeksi annettu. Kuinka paljon sillä olin rikkonut, se tuli minun havaita. Aurajokeen olin aikonut upottaa itseni ja tyttäreni. Aurajokeen upposi minun pojintimani, minun tyttäreni mies, kun hän koetti pelastaa erästä pienoista, joka sinne oli pudonnut. Minä näin tässä Jumalan käden; mutta vieläkään ei ollut aiottu rikokseni sovitettu. Sinä, Maurits, synnyit samana päivänä, ja isäsi onneton kuolema vaikutti niin voimallisesti äitiisi, että se hauta, joka isällesi oli kaivettu, sulki helmaansa myöskin äitisi, ennenkuin se umpeen luotiin. Niin oli yhdessä päivässä kaikki maallinen onnemme kadonnut! Siinä seisoin minä yksin, kaksi pienoista sylissäni. Ja samaa rataa, mitä olin käynyt mieheni kuolemasta alkaen, sain taasen astua uudestaan. Kuten silloin, oli minulla nytkin kaksi pienoista hoidettavana. Minä tartuin työhöni; minä en uupunut. Suora oli selkäni, mutta lunta oli surun pyryilma rakkaitteni haudoilta pyryttänyt minun nokimustiin hiuksiini.
»Mutta itserakkauteni kovin rangaistus oli vielä kärsimättä. Minä sairastuin enkä voinut työtä tehdä. Isänne jättämät vähät varat kuluivat pian. Irvivä puute uhkasi. Makasin vuoteellani, kun viimeinen äyri oli huoneesta eronnut, ja minä tutkin ankarasti omaa sydäntäni. Isäni huonekalut olivat minulla tallella; ne olin päättänyt teille jättää muistokseni. Ne olivat minulle pyhät. Nyt kumminkin olisi minun niistä luopuminen. Mutta en sitä tehnyt. Kirjoitin vapisevalla kädellä rikkaille sukulaisilleni Ruotsiin. Oi, se päätös, se maksoi, se sai minulle äärettömiä tuskia, ennenkuin se oli täytetty. Minä kirjoitin ja odotin vastausta, odotin kauan, mutta sanaakaan en vastaukseksi saanut, vielä vähemmin apua, jota odotin hartaammin kuin sanoja. Sukuni oli hyljännyt minun; se ei tahtonut minusta mitään tietää! — Jo olivat useat huonekaluista pantatut, kun vihdoin viimein tautivuoteeltani nousin, ja nyt … nyt en säästänyt itseäni, ennenkuin olin lunastanut takaisin, mitä oli pantattu. Sinä muistat, Ellen, ja sinäkin, Maurits, sen päivän, jona piironki tuotiin takaisin, vaikka hopeakiskot sen nurkista olivat poissa.
»Tässä on kertomus elämäni vaiheista», lopetti vanhus. »Tämä kertomus on teidän joululahjanne; muuta minulla ei ole antaa. Sanokaa, oletteko siitä oppineet jotakin!»
Vanha rouva oli kertonut kertomuksensa, oli kertonut sen melkein yhteen jaksoon. Ainoastaan pari kolme kertaa muisto siitä, mitä hän oli tuntenut, kun kipeimmät kohdat hänen elämänsä vaiheista häntä kohtasivat, oli saanut hänen vähäksi ajaksi vaikenemaan. Valkea takassa oli loppuun palanut, jouluaaton illallinen oli valmis; mutta nyt, kun kertomus loppui, ei näkynyt kukaan muistavan ruokaa. Ellenin ja Mauritsin sydämissä olivat tunteet toinen toistaan ajaneet vanhukset kertoessa. Erilaiset olivat nämä tunteet olleet kumminkin. Ellenin naissydän oli ymmärtänyt, mitä hänen isoäitinsä oli kärsinyt. Maurits sitä vastaan oli usein kummastellen silmäillyt kertojaa, ikäänkuin olisi hän epäillyt olisiko todellakin sama vanhus, joka tässä kertoi, itse kaikissa niissä ollut, joista hän kertoi. Mutta kun kertomus loppui ja vanhus kysymyksensä teki, nousivat he molemmat ja syleilivät rakasta isoäitiä. Ja hänen kysymykseensä vastasi Ellen:
»Tämä joululahja oli parempi kuin minun antamani, parempi kuin kalliin joululahja, sillä tällä te, isoäiti, olette antanut itsenne meille. Totuutta, vilpittömyyttä, kärsivällisyyttä olemme teiltä oppineet».
Ne vakavat ajatukset, jotka vanhuksen kertomus oli herättänyt sekä hänessä itsessä että hänen lapsenlapsissaan, olisivat ehkä saaneet heidän kokonaan unhottamaan illan kulun, ellei vanha seinäkello lyönnillään olisi heitä siitä muistuttanut. Ellen hypähti äkkiä ylös. Hän muisti nyt, että hänellä oli tehtävää vielä tänä iltana. Määrätty aika oli jo kulunut. Kello oli lyönyt 8. Milloin se oli lyönyt, sitä ei kukaan heistä tiennyt, ei ollut ainakaan kukaan sitä lyöntiä kuullut.
»Oi, minä olen puolen tuntia myöhästynyt!» — huusi Ellen, kun hän huomasi kellon olevan kahdeksan, ja hän meni kiireesti kaapin luo. Sieltä otti hän esiin vähäisen vakan, jonka kanteen oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: »Neiti Loviisa Loo». Sitten puki hän päällensä ja läksi joutuisasti, sanoen: »minä olen paikalla takaisin».
»Anna minun mennä», pyysi Maurits, »niin saan koettaa uutta takkiani».
»Minä olen luvannut itse viedä lahjan», sanoi Ellen. »Ihanpa tässä likellä kauppaneuvos asuu».