Ja heidän mielensä on rauhallinen, on iloinen, on tyyni kuten iltakin…
»Anna! Huomenna en ole enää täällä; milloin tänne jälleen palaan, sitä en tiedä. Tämä hetki on ainakin pitkäksi ajaksi viimeinen, jona kahden kesken saan sinun kanssasi puhua». Näin puhui nuorukainen.
Tytön silmäykset tapasivat pojan. Pojan silmät paloivat kirkkaasti, ruusut nousivat hänen poskilleen. Itse siitä tietämättä tarttui hän tytön käteen, hänen suunsa lähestyi tytön poskea, ja tyttö ynnä hiljainen lännen tuuli kuuli kuiskauksen:
»Anna! Minä rakastan sinua!»
Sana oli sanottu; salaisuus, joka oli asunut pojan sydämen syvimmässä pohjassa, oli ilmaistu. Ja samassa kuin pojan salaisuus pääsi ilmi, tunsi tyttö, kuinka pojan käsi kummallisesti vapisi.
Punainen hohde nousi Annankin poskille, hän loi alas silmänsä; hän ei vastannut mitään. Mutta kättänsä ei hän pojan kädestä vetänyt pois.
»Niin, Anna! Minä rakastan sinua» — jatkoi poika. »Sana on nyt sanottu; sinä tiedät nyt salaisuuden, joka pitkät ajat on minun ollut. Sinä tiedät sen nyt; se ei ole enää minun omani, se on nyt myöskin sinun».
»Vilhelmi!» sanoi tyttö ujosti ja hiljaisella äänellä.
»Anna! Sano, vastaa…» Ja kummallisen väristyksen tunsi tyttö pojan kädessä. Poika — hän tunsi, että tytön vastauksesta riippui hänen onnensa tai onnettomuutensa.
»Vilhelmi! Minä olen vielä niin nuori… Minä en tiedä, mitä minun pitää vastaaman» — oli tytön vastaus.