»Ja jos olisit vähän myöhemmin tullut, makaisin minä nyt maan povessa. Tuossa on kivi, johon veneen laita koski, ennenkuin se kaatui. Oi, minä muistan vielä Elsan surullisen huudon, kun hän upposi. Sitten en muista mitään, kunnes minun silmäni tapasivat sinun».
»Se oli surun päivä, se, jona ensikerran sinun näin. Elsaa, sinun sisartasi, en voinut pelastaa».
»Jumala tiennee, eikö olisi ollut parempi, että olisi Elsa tullut pelastetuksi ja minä hänen sijassansa kuollut!» — puhui hiljaa tyttö.
»Älä puhu niin!» lausui äkkiä poika.
»Se ajatus juontuu usein minun mieleeni» — sanoi tyttö. »Minä olin syypää nuoren sisareni kuolemaan. Minä kehoitin häntä astumaan veneesen; en huolinut hänen pyynnöstään, kun hän esitti, että otettaisiin Ville tahi Antero soutajaksi. Minä soudin kivelle. Vene kaatui; hän upposi».
Ja kirkas kyynele nousi tytön silmään.
»Oi Anna! Älä viritä muistoosi sitä päivää! Jumala oli sen niin sallinut. Sanoakseni jäähyväiseni tälle paikalle tahdoin minä täällä käydä, en herättääkseni sinussa muistoja, tuollaisia muistoja».
»Hänen kuolemansa oli kumminkin helppo» — jatkoi tyttö. »Sen päätän minä siitä, mitä itse tunsin ollessani aaltojen vallassa. Ja se tieto lohduttaa minua, jos mikään voi minua lohduttaa, Luuletko sinä, että hän taivaassa tietää, miten minä häntä suren?»
»Hän on onnellinen, eikä varmaankaan onnellinen katso muulla kuin lemmen silmällä sitä, joka häntä rakastaa. Mutta lähdetään pois täältä!»
»Sinä olet oikeassa! Kun tänne tulen, unohdan kaikki. Luultavasti kaipaavat meitä jo äiti ja veljet».