Nuoret astuivat veneesen jälleen. Mitään ei puhuttu, ennenkuin maalle ehdittiin. Kumpikin heistä oli ajatuksissaan; mutta ihan päinvastaiset olivat nämä ajatukset. Toinen ajatteli elämää, toinen kuolemaa.
Kun he maalle olivat astuneet ja käytävää pitkin kartanoon päin kulkivat, sanoi poika:
»Anna, muistatko äskeistä puhettamme?»
»Saarellako, Elsasta?» kysyi tyttö, jonka ajatuksessa vielä sisarensa kuolema eli.
Poika ei vastannut; mutta hänen poskensa vetäysivät vaaleiksi. Hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä.
»Kun olen poissa, muista minua!» — sanoi hän vihdoin.
Puna nousi Annan poskelle. Hän oli niin takertunut entisiin muistoihin, että hän oli kokonaan unohtanut sen tunnustuksen, minkä Vilhelmi vast'ikään oli tehnyt. Tämä unohdus oli saanut pojan vaalenemaan, sillä se todisti, että tytön sydän oli ihan vapaa siitä tunteesta, joka raivosi ja paloi hänen omassa sydämessään. Mutta nyt muisti Anna, minkä tunnustuksen Vilhelmi oli tehnyt. Tämä sai vainajan muodon poistumaan hänen mielestänsä, sai hänen nykyisyyteen takaisin.
»Voisinko sinua unohtaa!» vastasi hän.
Se vastaus sai toivon säteen taasen loistamaan Vilhelmin silmistä.
»Ja kun minua muistat, muista myös, mitä äsken sinulle ilmaisin: muista, että minä elän sinun tähtesi!»