Tänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.
»Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!» — sanoi Ville Rother veljelleen — sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme veljekset. »Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu. Olisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?»
»Sitä en usko» — vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden juhlahuivinsa.
»Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä valmistaunut siihen».
»Eikä hänen sitä tarvitsekaan» — vastasi Antero. »Olisi Vilhelmin puheenlahja, niin ei hätää silloin!»
»Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle antamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa sanottavaa, mitä työssä tehtävää».
»Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän esittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä puvussapa hän on?»
»Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona käynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella».
»Emme häntä tarvitse odottaa… Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta mitään», lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset valmiit astumaan ulos.
»Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän iloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt. Ennen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava».