Hän lähti setänsä kamarista. Mutta salissa istui hän vielä kauan aikaa rouvan kanssa, joka sydämen sanoilla vielä kehoitti häntä pitämään huolta Villestä ja Anterosta.
Vilhelmillä oli usein mielessä tunnustaa rouvalle, mitkä tunteet ja toiveet hänellä oli Annaa kohtaan. Mutta se jäi häneltä kumminkin sanomatta. Hän ei itse ymmärtänyt syytä, miksi hän ei sitä voinut. Kerran oli salaisuus päästä ilmi kolmannenkin tiettäväksi, mutta se pysähtyi seuraavaan lauseesen:
»Minun hartain toivoni on, että voisin olla tädille ja sedälle mieleen ja että aina hyvää ajattelisitte minusta».
»Meillä ei ole koskaan ollut syytä katua, että sinun tänne kutsuimme; päin vastoin tulee meidän sinua kiittää paljosta, etenkin siitä, että Annamme vielä elää», vastasi rouva.
Kun äiti tämän sanoi, katseli hän vakavasti Vilhelmiä. Tämä tunsi punastuvansa.
»Osaako hän aavistaa tunteitani?» kysyi nuorukainen itsekseen. Ja nyt oli salaisuus julkisuuden rajoja niin lähellä kuin se saattoi olla ilmi pääsemättä. Mutta ennenkuin se sulun yli pääsi vuotamaan, nousi rouva ja sanoi Vilhelmille hyvää yötä, syleillen häntä.
Kello 9 seuraavana aamuna lähtivät Vilhelmi, Ville ja Antero Helsinkiin. Patroni, rouva ja Anna seurasivat heitä vähän matkaa käyden rattaiden vieressä. Vilhelmin silmät tällä matkalla tapasivat usein Annan. Vilhelmi näki, että Anna oli liikutettu, että jotakin outoa hänessä oli. Kuka oli tähän liikutukseen syypää? — Ville, jonka vieressä Vilhelmi istui, löi ruoskalla hevosta. Tie samalla kääntyi sakeaan metsään. Viimeiset jäähyväiset huudettiin, ja Katajalahteen jäävät katosivat näkyvistä.
III.
Pohjalaisten vuosijuhlassa.
Eräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun varrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet kirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin. Puuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset. Molemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.