»Kas Rother! Täällä hän on piilosilla… Tänne punssia! Ja kaikkein uskollisten morsianten malja!»
Jos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut paikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf — tämä oli nuorukaisen nimi — ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he käyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä kumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen ollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut ilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli itsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei ollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela poika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä lauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän mieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi oli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä Vilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka tämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai olla hänen pilkkansa esineenä.
Löfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon Vilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne onnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa synkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn maljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: »Tulevan morsiameni maljat minä juon — juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa — näin! Ja toisen hänen rikkaudellensa — näin!» Ja kaksi lasia perätysten tyhjensi maljan esittäjä.
Vilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat loukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on. Hän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan sen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin siinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli hänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa näkisi? — Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut todistajana kumppaleinsa ilveelle.
»Sinun ilosi on kadonnut, Rother», kuuli hän silloin jonkun vieressänsä sanovan.
»Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä» — vastasi Vilhelmi.
»Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä tulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt aiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?»
»Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta; mutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko siihen». — Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista, joihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.
Taempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother. Kamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin nähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän ääreen.
»Jos en pety» — sanoi siinä Rönneqvist — »on sinulla joku syvempi syy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen. Kentiesi on sinulla joku, jota sinä…»