Vilhelmi loi silmänsä puhujaan. »Entä sinulla» — katkasi hän tämän kysymyksen — »minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?»
Aksel Rönneqvist ei heti vastannut. »Minä en saata kärsiä Löfiä», vastasi hän. — »Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko olentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina ikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta».
»Ei pitäisi toveria tuomita» — vastasi Vilhelmi. — »Mutta tuonlaisiin tunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat, toisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että sinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen».
»Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan huomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan tiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla kumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta».
»Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf, niinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä suuressa määrässä kuin hänessäkin».
»Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole samallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi. Hän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä koetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä harvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän minulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus, että hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi».
»Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa, jolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen mieltyneet» — sanoi Vilhelmi.
»En tahdo häntä soimata» — vastasi nopeasti toinen. »Minä sanoin vaan, mitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!»
Vilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä, joka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa vastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa toveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän saada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen ystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään Akselilta salannut — aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden salaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel oli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä. Mutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen toiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä syistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat väitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti rientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan kasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi, mutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei ryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä tällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.
Löf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on huomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt ja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen palava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain lukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten hänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen ja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti usein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen, että hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko muiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta töitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä yksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun sanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin kiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton kunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.