Ukko Rother ei nyt ollut vitkallinen. Hän tarttui hattuunsa. »Minä tahdon lähteä heti» — sanoi hän. »Huomenna sinulla on tutkinto, Vilhelmi; ethän siihen tarvinne mitään valmistusta. Siis voit tulla näyttämään minulle, missä Björk asuu».
»Jos minä lähden, niin jää Anna yksin kotiin» — vastasi Vilhelmi; sillä rouva ja pojat olivat ulkona kaupungilla.
»Anna saa seurata meitä», päätti ukko. »Ja sitten jääköön hän sinun haltuusi».
Vilhelmin silmistä leimahti ilon säde. Hän ei ollut saanut Annan kanssa kahden kesken puhua sanaakaan vielä; nyt hän saisi. Hän oli siis heti valmis. Anna tosin vähän vastusteli; mutta kun ukko sanoi: »Tule pois vaan; hupaisempi sinulla on ulkona» — niin ei vastustanut Anna enää.
Tiellä tapasivat he Löfin. Tämä tervehti Vilhelmiä ystävällisesti ja katseli pitkään Annaa. Vielä silloinkin, kun Rotherit olivat hänen ohitsensa kulkeneet, katseli hän taaksensa. Jos nyt Vilhelmi olisi seisonut hänen vieressään, olisi hän kuullut Löfin hiljaa mumisevan: »Rikas ja kaunis! Rotherilla on liiaksi menestystä, jos hän tuon neidon voittaa; mutta sitä en tahdo uskoa». Näissä sanoissa olisi Vilhelmi varmaankin huomannut kateutta.
»Kuka se oli?» kysyi tapansa mukaan vanha Rother.
Vilhelmi mainitsi Löfin nimen.
»Aikooko hänkin maisteriksi!» kysyi Anna.
»Ei, hän lukee laki- ja kameraalitiedettä!» — vastasi Vilhelmi.
Ensi kerran puhuivat nyt Vilhelmi ja Anna Löfistä. Tämän silmäys, vaikka hänen tervehdyksensä oli ystävällinen, oli saanut Vilhelmin alakuloiseksi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Hän kulki nyt sanaakaan puhumatta ja yksisanaisesti vastaten patronin kysymyksiin, kunnes he tulivat sen talon luo, missä Björk asui.