Vanha Rother astui kiireesti huoneesen.
»Mihin nyt menemme?» kysyi Vilhelmi, kun he Annan kanssa kahden kesken seisoivat kadulla.
»Sinä sen parhaiten tiedät» — vastasi Anna.
»Ehkä menisimme Kaisaniemen puistoon. Siellä et ole vielä käynyt. Ilma nyt on selkeä ja maa jotenkin kuiva. Mitä arvelet?»
»Mutta» — lausui tyttö — »eikö olisi parasta, että menisimme kotiin?
Kentiesi ovat jo äiti ja veljet palanneet».
»Eivät he vielä ole kotona. Et ole nähnyt Kaisanientä! Se on ihan tässä lähellä».
Anna ei enää vastustanut. Kaisaniemen puistoon he menivät. Siellä kulkivat he käytäviä kahden kesken. Syksyinen ilma ei ollut houkutellut ketään kaupunkilaista sinne nyt.
Vilhelmi oli luvannut Annalle vasta vuosien kuluttua jatkaa sitä puhetta, jonka Annan vastaus Katajasaarella oli katkaissut. Kuinka tässä nyt kävi, sen jätämme sanomatta. Pitkää askelta eteenpäin Annan rakkaudessa ei ollut Vilhelmi astunut. Mutta kumminkin oli Annan sanoissa nyt jotakin, joka yhä viritti toivoa Vilhelmin sydämessä.
Kauan aikaa kulkivat he siellä. Kun he vihdoin palasivat, tuli heitä vastaan taasen Löf, jonka huulet olivat tuskin huomattavaan pilkkahymyyn vedetyt, kun hän Vilhelmin ja Annan kahden kesken tapasi. Nytkin silmäili hän heidän jälkeensä, ja nyt mumisi hän: »Mitä! Olisiko Vilhelmi jo voittanut?»
»Tuossa tapasimme taasen ystäväsi Löfin» — sanoi Anna, kun ylioppilas oli mennyt heidän ohitsensa.