Ville ja Antero olivat innostuneet kertomuksesta, jonka Vilhelmi oli
lukenut. Etenkin oli tuo Tegnérin viehättävä runoelma vaikuttanut
Anteroon, ja kun Vilhelmi oli lopettanut, huusi hän: »Se mahtaa olla
Tegnérin paras teos, sillä mielestäni ei vedä hänen runoelmansa
Frithiofista vertoja tälle».
Rouva hymyili. »Tegnérin runoelma on kaunis» — sanoi hän — »mutta luuletko, että sille maailmassa löytyy mitään vastaavata?»
»Varmaankin useasti» — vastasi Vilhelmi.
»Ainakin käy usein toteen, mitä Aksel epäilyksessään naisista lausuu» — väitti Ville. »Ensimäinen ajatus, mikä Lokella oli, oli valhe, ja neidon muodossa hän sen lähetti miesten luo… Mustin valhe on se, joka enkelin pukuun oli puetettu».
»Minä en ole tiennyt, että Ville jo maailmassa on niin paljon kokenut» — sanoi Anna hymyillen.
»Katso vaan, sisar kultani!» — vastasi Ville — »ettet itse näytä toteen tätä Akselin lausetta».
Näin jutteli rouva ja nuoret, ja ilta kului heidän jutellessaan.
Vilhelmi olisi tahtonut vielä lukea heille Oelenschlägerin runoelman »Aksel ja Valborg», mutta rouvan mielestä oli se toistaiseksi jätettävä, sillä pian olisi Rother kotona.
»Tuleekin paljoksi kaksi niin kaunista runoelmaa samana iltana» — myönsi Vilhelmi.
Vilhelmi parka! Hän valitsi lukeakseen juuri sellaisia runoelmia, missä todellista rakkautta kuvataan. Emme tarvitse sanoa, että mitä hän luki, sen hän luki Annan tähden.