Ilta kului. Herkullinen illallinen syötiin, ja ruokapöydässä jatkettiin entistä puhetta sekä juominkia. Mutta miten olikaan, rupesi ukko Rotheria, joka, kuten tiedämme, oli jotenkin unelias, uni painamaan. Se näkyi selvästi siitä, että hän tuon tuostakin suuresti haukotteli ja ettei nauru enää kaikunut niin raittiina kuin äsken. Vihdoin katsahti hän kelloaan, ja kun hän havaitsi puoliyön jo kuluneeksi, koetti hän nousta. Mutta huomasipa silloin, että uni painoi jotenkin raskaasti; sillä nousemisesta ei tahtonut tulla mitään. Mutta koska toisillekin oli nouseminen yhtä vaivaloista, niin saanemme arvata, että tähän oli syitä toisiakin, ei ainoastaan uni.
Kun Björk kuuli, että Rother oli lähdön puuhassa, avasi hän vielä yhden pullon.
»Vielä malja!» — sanoi hän. »Sitten en enää tahdo teidän lähtöänne viivyttää. Minä olenkin käskenyt varustaa vaununi, jotka teidät vievät kunkin kotiinne. Vielä malja, sanon, ystäväni Rotherin malja! Vanha toverisuus ei ole hänessä sammunut, sen on hän tänään näyttänyt. Eläköön Rother, eläköön todellinen ystävyys!»
Ukko Rother oli liikutettu. »Minä kiitän sinua!» — vastasi hän. »Vahinko vaan, etten saattanut sitä tärkeämmässä kohdassa näyttää kuin tällaisessa vähäpätöisessä. Eläköön isäntämme!»
Malja, joka nyt juotiin, sekä puhe oli kokonansa väsyttänyt Rotherin, joka ei vuosikausiin ollut näin kauan valvonut. Hän vaipui jälleen tuolilleen ja puoleksi uneksien kuuli hän vähän ajan takaa Björkin sanovan, että vaunut odottavat, milloin vaan herroja haluttaa lähteä. Tämän puheen ymmärsi Rother, ja entistä vaivaloisemmasti hän nousi; entistä ystävällisemmästi sanoi hän unen horroksissa jäähyväiset vanhalle toverilleen ja kulki varovasti sitten Sultin ja Kåhrströmin kanssa vaunuihin.
Pehmeälle istuimelle vaipui ukko Rother. Puoliunissansa kuuli hän Sultin ja Kåhrströmin lausuvan ajomiehelle, mihin hänen tuli ajaa. Hän itse ei virkannut mitään; hän istui hyvästi, niin hyvästi, että tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, niin hän jo nukkui sikeässä unessa, josta nyt ei herättänyt häntä kolina kadullakaan.
Hän oli jättänyt Björkin luo nimensä, mutta nimeksi vaan.
VI.
Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään
Helsingistä.
Illan, jonka patroni Rother vietti ystävänsä Björkin luona, viettivät muut Rotherin perheen jäsenet kotona. Vilhelmi siellä luki Tegnérin Aksel ja Maria nimisen runoelman, jonka rouva hyvin tunsi, mutta jota Anna ei ollut kuullut. Siellä sitten puhuttiin siitä, ja Vilhelmi osasi tehdä illan hupaiseksi kertomalla kertomuksia siitä aikakaudesta, josta Tegnérin runoelman aihe oli otettu. Vilhelmi oli onnellinen, kun hän näki, miten mielellänsä Anna kuunteli hänen kertomuksiaan. Vilhelmi tyytyi vähään, sillä hän nyt hyvin huomasi, että Annassa vallitsi ainoastaan ystävyyttä häntä kohtaan, mutta hän tiesi myöskin, että Annan sydän oli vapaa rakkaudesta, ja sen rakkauden toivoi hän viimein voittavansa. Anna näki ja havaitsi aina, että Vilhelmi oli hänen ritarinsa, joka täytti kaikki hänen toiveensa. Mutta Annasta ei ollut siinä mitään kummaa. »Kiitoksia, rakas Vilhelmi!» oli Annalla usein tapana sanoa, mutta sana rakas oli tässä sana vaan; se tunne, joka sanassa asui, ei löytänyt vastinetta Annan sydämessä, vaikka se kauniilta soi Vilhelmin korvissa ja aina sai Vilhelmin sydämen tykyttämään.