»Se käy päinsä» — sanoi vahtimestari, joka nyt oli pukenut yllensä ja tullut naapurinsa kartanolle. »Ihan tässä likisyydessä asuu seppä, ja minä käyn häntä kutsumaan».
»Tee niin!» huusivat kaikki, ja liiteristäkin kuului sointuva: »tee niin!»
Kuluipa jotenkin pitkä aika, ennenkuin seppä saapui. Mutta kun tämä viimein tuli, niin olipa patronikin pelastettu.
Vahtimestari ja Vilhelmi sekä seppä seisoivat yhdellä puolella ovea, nuori Björk, Löf, Ville ja Antero, — jotka molemmat viimeksi mainitut olivat kiiruhtaneet isänsä vankihuoneen luo, kun oli Antero kotona saanut uutisen kerrotuksi, — toisella puolella, kun patroni astui ulos. Ukko parka ei puhunut muuta kuin: »Nyt kotiin, pojat!» ja lähti aika kiireesti astumaan.
Tämä tapaus tuli pian tunnetuksi kaupungissa ja antoi runsaita aiheita nauruun. Kun kauppias Björk aamulla sai kuulla, mikä hänen ystäväänsä oli kohdannut, läksi hän kiireesti tämän luo muka sääliänsä ilmoittamaan. Hän tapasi Rotherin herrasväen lähtöpuuhissa.
»Sitä sanon tuhmaksi, joka viipyy hetkeäkään enää Helsingissä tällaisen tapauksen perästä», sanoi Rother. Ja vaikka laiskuus häntä suuresti vaivasi, oli hän nyt kumminkin rouvallensa apuna, kun tämä matkalaukkuihin vaatteita lateli.
Björk oli tavannut ajomiehen, ja hän tiesi kertoa syyn patronin onnettomuuteen. Ajomies oli jo kotonansa alkanut viettää nimipäiväänsä eikä ollut ensinkään katsonut, keitä vaunuihin astui. Seurahuoneen edustalla oli hän pysähtänyt. Sult ja Kåhrström olivat siellä astuneet pois, ja kun ajomies ei mitään kuullut vaunuista, oli hän luullut ne tyhjiksi ja vienyt ne ynnä nukkuvan patronin vaunuliiteriin, jonka jälkeen hän oli kiiruhtanut kaupungille tovereinsa luo, vieden liiterin avaimen mukanaan.
Mutta patroni ei tahtonut kuulla sanaakaan koko asiasta. Hän oli nähtävästi häpeissänsä. Hän yhä vaan lähtöä kiirehti. Rouva kyllä koetti kaikkia saadaksensa patronia pitämään tuota tapausta hullunkurisena naurun asiana; mutta kaikki rouvan yritykset olivat turhat, ja nyt lyömättä nyrkkiänsä pöytään sai patroni tahtonsa täytetyksi. Kun rouva huomasi, miltä kannalta hänen miehensä asiaa katseli, ei hän enää kiireistä lähtöä vastustanut.
Patronin viimeinen onnettomuus oli ollut naurettavan hullunkurinen. Ville tuon tuostakin purskahti nauruun, kun hän sitä ajatteli. Ukko sen hyvin huomasi, mutta — hän ei sanonut mitään. Oli hyvin huomattava, että jos tällainen seikka olisi tapahtunut jollekin toiselle, olisi patroni ollut valmis kurkkunsa täydeltä sillä nauramaan; mutta nyt, kun oli onnettomuus tavannut häntä itseään, — se oli jotakin ihan toista.
Ainoa Helsingissä olevista Katajalahden asukkaista, joka ei, ei ainakaan näin äkkipikaa, olisi tahtonut lähteä, oli Anna. Hän viihtyi Helsingissä, eikä hän tätä salannut, vaikka kuulikin äitinsä usein sanovan: »Se on isän tahto; isä tahtoo niin!»