Vilhelmi oli pahoillansa siitä onnettomuudesta, joka setää oli kohdannut — ja niin pahoillansa, ettei hän ollenkaan nähnyt asiassa mitään naurettavaa. Olihan ukko Rother hänen setänsä ja Annan isä. Ja sen lisäksi oli irvihammas Löf sattunut näkemään koko tapauksen. Ja Löfiä kohtaan ei ollut Vilhelmin ystävyys lisääntynyt. Vilhelmi oli ollut Annan seurassa niin onnellinen, kuin nuorukainen hänen tilassaan saattaa olla. Hän oli isoimmat osat päivistä oleskellut Annan parissa, mutta mitään erittäin tärkeää ei ollut Vilhelmi saanut Annan kanssa puhua — tahi hän olisi kyllä saanut, siitä ei häntä kukaan estänyt, mutta mitään merkillisempää ei ollut tullut puhutuksi. Ja nyt oli Anna valmis lähtemään! Vilhelmi oli toivonut saavansa olla hänen kanssansa yksissä vielä joitakuita viikkoja; tämä toivo raukesi nyt tyhjään.
Kun oli päivällinen syöty, olivat vieraat valmiit lähtemään. Vilhelmi tunsi, että hänellä nyt olisi ollut paljon sanomista Annalle, mutta kaikki se jäi nyt sanomatta. Ukko Rother oli, kun oli lähdön aika ihan likellä, vähän leppynyt, ja merkkinä siitä oli se, että ukko itse puhui onnettomuudestaan. Vilhelmi uskalsi toivoa, että koko lähtö lykättäisiin ainakin joitakuita päiviä eteenpäin; mutta kun hän tämän toivonsa lausui, vastasi ukko:
»Sen sanon minä! En ikinä enää tule Helsinkiin, ja tuskinpa soisin pahimmalle vihamiehellenikään semmoista rasitusta kuin minulla täällä on ollut. Ei! Katajalahti! Kas se on toista kuin tämä riivattu kylä, missä yöt tehdään päiviksi, päivät öiksi, ja missä ihmiset saavat makuusijansa vaunuissa». — Takauksesta, johon hän oli Björkin luona sitoutunut, ei hän puhunut mitään. Ei ole tiettyä, muistiko ukko koko asiaa nyt.
Vaunut seisoivat pihalla. Hevoset olivat valjastetut. Lähtevä herrasväki oli valmiina vaunuihin astumaan. Ihan juuri silloin tuli kartanolle Löf ja hänen kanssansa pari nuorta toveria. Ukko Rotherin lähtö oli Vilhelmin ja veljeksien kumppaleille tullut tiedoksi, ja Löf oli houkutellut muutamia kanssansa »katsomaan tuota päivän urosta».
Kun Löf patronin näki, nosti hän lakkiansa ja tervehti syvällä kumarruksella ja sitten vielä syvemmällä Annaa, kun hän hänen näki. Hänellä oli muka asiana käydä Vilhelmiä tervehtimässä, ja hän oli näin muka sattumalta tullut katsomaan herrasväen lähtöä. Kun hän näki Vilhelmin puuhailevan matkatavaroita järjestelemässä, seisahtui hän pihalle. Ukko Rother vastasi hänen tervehdykseensä myöskin lakkia nostamalla. Eikäpä tainnut hän Löfiä tuntea siksi, joka aamulla oli hänelle sikaareja tarjonnut. Annakin vastasi Löfin tervehdykseen, ja surullisilla silmäyksillä katseli hän häntä. Näistä hänen silmäyksistään luki Löf ajatuksen: »En minä tahtoisi lähteä Helsingistä vielä».
Pikaisesti sanoi ukko Rother jäähyväiset Vilhelmille ja pojilleen, joita rouva hellästi syleili ja suuteli. Vilhelmi puristi hellästi Annan kättä; mitään hellempää hyvästijättöä ei myöntänyt aika. Mutta Vilhelmin mielestä vastasi Anna hänen jäähyväisiinsä jotenkin kylmästi. Annan silmät olivat, kun hän vaunuihin astui, kääntyneet Löfiin. Oliko se sattumus vaan?
»Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» — ajatteli Löf.
Kohta sen jälkeen lähtivät vaunut, joissa patroni nyt vapaasti hengitti.
VII.
Vilhelmin syntymäpäivä.