Pienessä vuoteessaan herää Liili, Koskelan isäntäväen ainoa lapsi, sinisilmäinen, punaposkinen, iloinen, isän ihastus, äidin kaikki. Hänen heleä naurunsa soi. Lapsen ilo on tarttuva. Leikkuumiesten nurpeat kasvot kadottavat nurpeutensa; hymy asettuu heidän huulilleen.
Koskelan isäntäväki on saitaa, ja siitä se on tullut pahaan maineeseen. Palkolliset eivät siellä tahdo viihtyä: palkka on huono, ruoka vielä huonompi. Mutta sen sijaan vaaditaan heiltä paljon. Karsain silmin katsoo varsinkin emäntä heidän päivällisuntaan; ennen aikojaan häiritsee hän sitä. »Isännän kanssa tulisi toki toimeen», sanovat palkolliset; »mutta emäntä… Vaivainen hänen kynsiinsä joutuu!»
Tänään, kun leikkuu on aljettava, on työväki luullut saavansa suun avajaiseksi kahvia. Vaarasen Kaisa tietää, että viime vuonna sitä annettiin. Mutta nyt, kun väki tupaan tulee, ei tultakaan ole takassa.
Kylmää ruokaa: leipää, silakoita pöydällä.
»Ei minua monta päivää täällä nähdä», sanoo tovereilleen Lassi, vanha loismies, joka ei tiedä kahvia parempaa.
»Ennen muinen sitä ryypyllä aljettiin», mumisee Tahvana, vanha loismies hänkin, jonka pääherkkua väkijuoma on.
»Saas nähdä, annetaanko puuroon silmääkään!» utelee Kaisa-Liisa, joka koko leikkuu-ajaksi on taloon pestattu.
»Ei vallesmannissakaan tällaista kurjuutta», valittaa Silmäpuoli-Mikko, ja sitten lisää hän: »vaikkei sielläkään kaksista; parempaa toki kuin täällä. Tulevalla viikolla siirryn sinne.»
Niin murisee työväki. Kukin saa vapaasti purkaa sydämensä. Isäntä on ulkona pellolla, emäntä on mennyt aittaan.
Silloin herää Liili.