Hän, pieni kolmivuotinen tyttö, on kaikkien lemmikki. Häneen kääntyvät kaikkien silmät. Hän hosuu ympärilleen. Kärpäsiä puhuttelee hän pikkulintusiksi; hän tavottelee niitä pienillä käsillään. Sitten kurottaa hän kätensä leikkuuväkeä kohti, mutta kätkee ne kiireesti peitteen alle, kun joku tahtoo niihin tarttua. Hän nauraa ääneensä: »Piilosilla, piilosilla!» Hän vetää peitteen päänsä päälle: »Sokkosilla, sokkosilla!»
Leikkuuväki katselee häntä mielihyvillään. Se ei muista äskeistä kiukkuansa; se kuuntelee pienosen pakinaa ja hymyilee hänen kujeilleen. Nurina on hälvennyt.
Yhä uutta väkeä astuu tupaan.
Silloin samoo emäntä sisään. Hän on kalpea vihasta; tyhjä kaljatuoppi on hänellä kädessään. Hän tulee kellarista. Joku on siellä käynyt. Kaljatynnyrin tappi on poissa; tynnyri on tyhjä, ja lattialla — mikä siivo! Kuka on ilkityön tehnyt?
Kysyä saa; mutta eipä tekiä ole tynnyriin puumerkkiään piirtänyt. Emännällä on kellarin avain. Ei sinne pääse muut kuin hän; lienee hän itse illalla höllästi pannut tapin kiinni!
Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Hän oli sen lujaan painanut. Hän on itse varma siitä… »Ah, Mörkö-Maija!»
Mutta miten hän oli kellariin päässyt? Lukossahan oli ovi, ja avain emännän avainkimpussa. »Ah, noidan vehkeitä!»
»Onko Maijaa nykyjään näillä seuduin nähty?» kysyi Vääräsuu-Jussi.
»Kävihän se retkale täällä eilen; pyysi leipää, pyysi jauhoja, perunoita ja voitakin, mutta minä hänelle passin annoin.» Ja emäntä viittasi ovea.
»Kyllä ei Maijan kanssa ole hyvä leikkiä laskea», tuumaili Jussi. »Mutta olen kuullut, ettei hän kosta omasta puolestaan… Oliko hän yksin?»