»Mitä se sinuun koskee? Ihan yksin hän oli.»
»Oli kyllä, se on tosi», tokasi siihen Kaisa-Liisa, sama, joka koko leikkuu-ajaksi oli Koskelaan pestattu; »mutta tuskinpa olitte ajanut hänet tuvasta, niin tulihan Hölöpän-Matin Miina sisään pienen raajarikkoisen tyttärensä kanssa ja pyysi Jumalan tähden illallista, muistattehan, emäntä!»
»Ole vaiti! Jos minä kaikkia Miinoja ja kakaroita syöttäisin…»
»Ja sitten — kuulittehan sen — uhkasi Mörkö-Maija teitä, — puhui jotakin huomisesta. Ja kohta sen jälkeen menitte te kellariin.»
»Niinhän tein», myönsi emäntä ja kävi hiukan ajattelevaksi. Hänen mieleensä johtuivat taasen Maijan sanat: »muistat minua huomenna, ja jokapäivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti…» Olisiko Maija?… Hyvin mahdollista. Hän on tietäjä, suurikin tietäjä; kaukaahan ihmisiä hänen luonaan käy. Viime talvenakin — niin ainakin puhuttiin — pakoitti hän varkaan viemään takaisin Suurpään Kallen kellon…
Emännän ajatuksenjuoksua keskeytti äkkiä ääni:
»Äiti!»
»Kah, joko sinäkin olet herännyt, Liili?»
»En, äiti, minä vielä nukun, minä näen unta.»
»Vai niin; mitä unta sinä näet?»