»Tuo ruma akka on täällä, mutta hän ei tee minulle pahaa… Hän taputteli poskiani ja sanoi: 'se oli oikein, että tahdoit antaa voileipäsi tuolle pienelle tytölle'… Äiti, miksi en saanut antaa?»
»Kuka ruma akka, kuka pieni tyttö? Kenestä sinä puhut, lapseni?»
»En tiedä, äiti… Hän sanoi myös, että minä olen hyvä tyttö ja että sinä olet paha. Mutta minä sanoin, että sinä olet niin hyvä, niin hyvä — Liilille.»
»Lapsi on nähnyt unta Mörkö-Maijasta ja Hölöpän-Matin Miinan tytöstä», kuiskasi Kaisa-Liisa puoliääneen. Emäntä sen kyllä kuuli, mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan. Lapsen sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Liili oli jo nukkunut, kun Mörkö-Maija ja Matin-Miina Koskelassa kävivät; eihän hän voinut niiden käynnistä mitään tietää. — —
»Voi, voi sentään!»
Kaikkien silmät kääntyivät oveen päin.
Siitä ryntäsi sisään Karja-Lotta, silmät selällään. »Halki se on, ihan halki: voi, voi sentään!»
»Mikä on halki? Oletko tullut hulluksi?» huudahti emäntä.
»Pata on halki, muuripata, tiedänmä! Vesi juoksee pesään… Menen tekemään haudetta Mansikille, joka on sairas ja ähkää; menen kotaan, vinttaan vettä pataan, rupeen laittamaan tulta… No, ei tässä maailmassa! Pesä on yhtenä järvenä, ja pata on tyhjä… Se on halki, ihan halki, sanon ma; ei se pidä vettä, ei! Ja…»
»Onko muuripata halki — uusi muuripata?» keskeytti häntä emäntä hämmästyneenä. »Kuka sen on halaissut? Sinä, tietysti, sen mokoma! Mutta saatkin maksaa sen: viime markkinoiltahan Manne padan osti.»