»Minäkö? Maksaa! E-ei, siitä nyt ei lähde mitään! Pata on halki, se on varma, se…»
»Mutta minä sanon, että sinä maksat sen! Sinä jätit eilen tulta pesään, etkä huomannut, että padassa oli vesi kiehunut kuiviin…»
»Vai niin, vai sekö sen padan halkaisi; sillä halki se on, siitä ei pääse… Mutta, emäntä hyvä, kukahan kodassa eilen viimeksi kävi, minäkö vai te? Vai ettekö tahdo muistaa?… Mörkö-Maija teitä vielä pihalla manasi, ja Matin-Miina kuljetti pois ontuvan kakaransa… Te pistäysitte humalistossa, hyppäsitte sitten kotaan ja sieltä kellariin… Minä näin sen luhdin ovelta; olin juuri maata menossa… Ja kyllä sen Mörkö-Maijakin näki… Niin sen asian laita on. Vai minäkö maksaisin padan!… Se on nyt halki, siitä ei pääse! Ja… Voi, voi sentään! En muistanut sitä sanoa: koko lammaslauma on kauramaassa… Kai jätitte veräjän auki, kun humalistossa kävitte…»
Isännän tulo keskeytti Karja-Lotan sanatulvan. Koskela, kookas, keski-ikäinen mies, oli käynyt ruisvainiolla katsomassa, mistä parhaiten sopisi leikkuuta alottaa. Palatessaan oli hän nähnyt lampaat kauramaassa, ja sisään astuessaan ärjäsi hän suuttuneena: »Kuka roisto on humaliston veräjän auki jättänyt? Ennenkuin leikkuulle lähdetään, ovat lampaat kauramaasta pois ajettavat. Joka mies!»
Silmänräpäyksessä toteltiin isännän käskyä; eikä aikaakaan, niin oli tupa tyhjä ihmisistä. Ei kumminkaan ihan tyhjä. Pikku Liili makasi vielä pienessä vuoteessaan. Häntä ei ollut kukaan nyt muistanut, ei äitikään, jonka täytyi kiiruhtaa katsomaan muuripataansa.
Ja Liili makasi siinä hetkisen rauhassa. Padan onnettomuudesta hän ei ymmärtänyt mitään, mutta lampaat olivat hänelle tutut — olihan hänellä niissä pieni oma karitsansakin. Hän ei oikein käsittänyt, miksi niitä kauramaasta ajettaisiin: mutta ei hän sillä päätänsä vaivannut. Hän katseli pieniä sormiansa, ja vasemman kätensä sakarisormi oli hänestä hänen pikkukaritsansa, iso sormi suuri sarvipää pässi, jota hän pelkäsi. Hän koetti matkia karitsan ja pässin ääntä. Ja kun kärpäset lentelivät hänen vuoteensa ympärillä, veti hän suunsa kurttuun: »Sys, sys, sanoo pikku lintu.» Sitten rupesivat kädet piilosille. »Hae, hae!» Mutta viimein kyllästyi hän leikkeihinsä. »Äiti, äiti!» huusi hän.
Mutta kun ei äitiä kuulunut, kömpi hän vihdoin vuoteeltaan, ja nyt näki tuvan haltia, jos semmoista on olemassa, pienen, lihavan tyttötassukan paitasillaan hyppivän lattialla. Se oli Liilistä niin hauskaa. Hän marssi siinä »niinkuin isä;» hän pisti peukalon suuhunsa ja oli tupakoivinaan; hän torui »niinkuin äiti Karja-Lottaa.» Hän leikki nukkien kanssa ja asetti ne makaamaan vuoteeseen, josta hän itse vasta oli noussut. Se oli niin hauskaa, niin hauskaa!
Mutta viimein kyllästyi hän ja rupesi lähemmin katselemaan ympärilleen tuvassa. Siinä oli iso kasa sirppejä suuren kellokaapin vieressä penkillä. Liili meni niiden luo. Ne olivat hänestä pieniä viikatteita. Hän rupesi niitä käsittelemään; niistä sai hän uusia leikkikaluja.
Sillä välin oli leikkuuväki saanut ajetuksi lampaat kauramaasta.
Isäntä, joka oli kulkenut vainion perukkaan saakka, ollaksensa varma,
ettei ainoakaan eläin aitaukseen jäänyt, palasi sieltä viimeisenä.
Äkkiä seisahtui hän humaliston takana ja päästi kovan huudon:
»Tuokaa puukko tänne!»