Käskyn kuuli väki ja myöskin emäntä, joka oli kodassa käynyt ja mieliharmikseen nähnyt uuden padan peräti tärvääntyneeksi sekä päänpäätteeksi, aittaa tarkemmin katsellessaan, huomannut valloilleen päässeen kaljan tunkeuneen suola-laariinkin.
»Mikäs on nyt taasen hätänä?» kysäsi hän, kun isännän käskyn kuuli.
Humaliston takana oli pieni kumpu, ja siihen oli perunakuoppa talven varalle kaivettu. Isäntä, kun kuopan ohitse oli kulkenut, oli sattumalta luonut silmänsä siihen. Mikä se? Kuopan esiinpistävässä, rattimaisessa ilmatorvessa oli jotakin outoa. Liikkuihan siinä lampaan saparo. Niin oikein! Torveen oli takaa-ajossa yksi lampaista vajonnut; hypyssään olivat sen molemmat etujalat aukkoon joutuneet. Eläin parka oli taittanut niskansa. Ja niin lujasti oli se reikään tarttunut, ettei isäntä saanut sitä siitä hinatuksi. Ällistyneenä seisoi hän siinä, saparo kädessänsä. Sitten huomasi hän, että lampaassa vielä oli vähän henkeä, ja hänen mieleensä juolahti, että se kohta olisi pistettävä.
»Tämäpä päivä vasta onneton!» valitti emäntä, kun paikalle ehti.
»Jumalan kiitos!» kuiskasi Silmäpuoli-Mikko Kaisa-Liisalle: »nyt saamme väkisinkin lampaan paistia. Nyt jään minä tänne vastaiseksi enkä menekään vallesmannille vielä.» Ja kun sitten yhdistetyin voimin lammas oli hinattu ahdingostaan ja se kummulla nurinniskoin makasi, veti Mikko puukon tupestaan ja tarjosi sitä Karja-Lotalle, joka Koskelassa teurastajan tointa hoiti. Mutta silloin siinä tapahtui jotakin aivan odottamatonta.
»No, sen saan sanoa, olipa se koko tupsaus!» huusi Vääräsuu-Jussi.
Kummulle oli kokoontunut enemmän väkeä kuin kuopan katto kesti. Se romahti liiallisesta painosta sisään, ja siinä makasi nyt kattopuiden, turpeiden ja mullan keskellä Koskelan isäntä, emäntä ja leikkuuväki, allansa lammas, joka oli niskansa taittanut. Pölyä ja tomua nousi, ettei siinä alussa mitään eroittanut. Kyllä se oli naurettavaa, mutta kyllä ei kuopassa makaavien hauskaa ollut. Kuinka he potkivat ja ponnistelivat! Karja-Lotta, joka oli kyyristynyt lammasta kohden, kun romaus tapahtui, makasi siinä melkein samassa asennossa kuin lammas äsken ilmatorvessa, ja hänen päällään, multaa ja lautoja välillä, Silmäpuoli-Mikko, koivet suorana ylöspäin; eikä kummallakaan nyt ollut mitään sanomista. Vaarasen Kaisan päätä näkyi nenään asti, mutta suun kohdalla oli suuri multamöhkäle, ja se nyt Kaisan kielen kurissa piti. Isäntä itse oli jotenkin helpolla päässyt: hän istui hävityksen reunalla: jalat vaan olivat mullistuksen peitossa. Emäntä ja Tahvana taasen seisoivat sorassa kainaloita myöten, naamat niin likitysten, jotta melkein koskettelivat toisiaan. Vääräsuu-Jussi ja Lois-Lassi eivät olleet vielä kummulle ehtineet, ja siitäpä syystä he eivät yhteiseen pulaan joutuneet.
Niin aivan; kyllä Vääräsuu-Jussi oli oikeassa, kun hän sanoi, että se oli koko tupsaus, eikä Lassikaan ollut niin aivan väärässä, kun hän tapauksen johdosta tuli miettineeksi, että vajoomiseen menee tavallisesti paljoa vähemmän aikaa kuin ylöspyrkimiseen. He ryhtyivät kumminkin molemmat, niin kiireesti kuin heidän oli mahdollista, auttamaan tovereitaan.
Siinäkös mylläkkää, pölyä ja huutoa, ennenkuin kaikki taasen seisoivat omilla jaloillaan! Isäntä kyllä pian saatiin hinatuksi aukon reunalta, mutta eipä hänestä tänään näyttänyt olevan työnjohtajaksi — yhtä vähän kuin leikkuuseen Silmäpuoli-Mikosta, joka sitten saatiin korjuuseen. Isäntä liikkasi, näetsen, kovin pahasti, hän oli kenties taittanut jalkansa; ja Mikko ukolta oli nenä mennyt aivan väärään ylöspäin ja venynyt niin pitkäksi, että sen huippu silmää kosketteli, ja sitä paitse oli hän pahasti satuttanut päänsä. Hän öhki ja voihki ja tunnusteli jäseniään, kun tukevalla maalla taaskin seisoi, ja oli aivan oikeassa, kun tuumaili, että kuopan katto oli ollut liian heikko, tahi että puuainekset olivat olleet pilalle lahonneet. Sillä välin tiuskui ja riiteli emäntä, että Tahvana oli asettunut häntä liian likelle ja vaati, että hän korjaisi pois tupakille haisevan suunsa vähän kauemmaksi, johon Tahvana nöyrästi vastasi, että hän aivan mielellään sen tekisi, jos se vain kävisi päinsä. Vaarasen Kaisa räpytteli ja mulkoili silmiään, kun ei mullalta saanut mitään sanotuksi: epäilemättä pyysi hän tällä ainoalla mahdollisella tavalla, että häntä autettaisiin; mutta Mikon mielestä oli Karja-Lotta ennen muita saatava ylös, hän kun varmaan oli pahimmassa vaarassa, ja samaa mieltä olivat Jussi ja Lassi. Mutta Lottaapa ei ollut niin helppo auttaa. Hän oli saanut raskaimman kuorman kannettavakseen — miltei koko katon — jotta ison aikaa kului, ennenkuin hän tuli näkyviin. Jussi ja Lassi kaivoivat ja heittivät ylös kiviä ja lautoja, minkä ennättivät, vaikkei tuo heiltä aivan kiireesti käynyt. He eivät näyttäneet olevan millänsäkään emännän ja Tahvanan riidasta ja avunhuudosta, eikä kentällä makaavan isännän kirouksista ja voivotuksesta. Heittiväthän vain väliin heihin silmäyksen ja lohduttavaisen: »kyllä, kyllä, odottakaa hiukkasen!» Tähän Mikko, joka verta vuotavaa nenäänsä piteli ja väliin kosketteli korvantaustaansa, mistä iso pala oli lähtenyt, vihdoin, juuri kun Lotan jalat tulivat esille, pisti mietteensä: »kyllä; niin, kyllä on Lotta roteva ja vahva, mutta saas nähdä, mitä hän tästä puuskasta sanoo!» Ja sitten hän huudahti: »kas vaan!» kun Lotta äkkiarvaamatta potkaista tokaisi Vääräsuu-Jussia vasten suuta, niin että hampaat helisivät, »kas vaan, vielä on ämmä entisellään!»
Ja kyllä Lotta oli entisellään, kentiesi vielä entistänsä enemmänkin entisellään. Kun hän viimein saatiin ylös, oli hän tosin vähän typertyneen näköinen. Hän oli vähällä ollut tukehtua ahdingossaan; lampaan villoja oli hänellä suussa, ja musta ja pölyinen oli hän kuin nokikolari. Mutta pian hän siitä virkosi, varsinkin kun hän huomasi, että hänen hameensa ja vielä paitansakin oli kappaleen matkaa sivulta ja selän kohdalta aina alas asti halki — melkein liepeisiin saakka — ja vielä pahemmasti halki kuin muuripata kodassa. Ja sepä Karja-Lottaa harmitti. Ja Mikon syy se tietysti oli, sillä olihan Mikko hänelle ojentanut puukkonsa juuri kun romaus tapahtui. Eukko pudisti itseään niinkuin piehtaroinut hevonen, korjasi kouraansa halenneen hameensa reunukset ja torui samalla täyttä suuta Mikkoa: »sillä ei ole koskaan maailmassa kuultu, että kukaan paljastaa puukkoa, juuri kun romaus tapahtuu!» Mikko koetti puolustaa itseään. Hän sanoi, ettei kukaan ollut tietänyt romausta aavistaakaan, eihän Lotta itsekään, ja että Lotan sopisi kiittää Jumalaa, kun niin vähällä oli päässyt. »Sillä olisihan puukko voinut pahempaakin jälkeä tehdä, kuin ratkoa vanhaa hamerepaletta.» Sitten hän lopulta kysyi, mihin Lotta oli puukon pannut, vieläpä näytti tahtovan ruveta likemmin tarkastamaan Lotan rikkinäistä vaatetustakin, sieltä sen ehkä löytääksensä. Mutta silloinkos eukko oikein suuttui, ja sen sai Mikko onnettomuudekseen niin perinjuurisesti tietää, ettei sitä ikinä unohtanut. Kyllä hän joskus ennenkin oli Lotan kouria kokenut, mutta nyt sai hän kipeälle korvalleen aimo sutkauksen ja kuuli samalla jotakin revenneestä nenästään mainittavan: ja se oli tyynen Mikon mielestä liikaa. Ärjyen kivusta tempasi hän lautapalasen, sillä kuitatakseen saamansa korvapuustin, ja aika tappelu olisi kaiketi siinä syntynyt, ja tiesi kuinka kauan emäntä ja Tahvana vielä olisivat saaneet seisoa ja katsella toisiaan suusta suuhun ja Vaarasen Kaisa harjoitelle silmiään mulkoilemaan, jolleivät Lassi ja Jussi viimeinkin olisi raivostuneiden väliin menneet ja saaneet heidän tulisimman vihansa ainakin vähäksi aikaa asettumaan. Lotta oli torunut suulakensa kuiviin; häntä janotti kovasti. Mikon korvallisesta juoksi verta, jota paitsi hänen nenäänsä, joka oli suureksi pahkulaksi turvonnut, kovasti pakotti. Tiesihän sen, että vettä he kaipasivat, Lotta ja Mikko. Molemmat palasivat sen tähden kartanolle, Mikko pidellen nenäänsä ja Lotta hamettansa. Ja vielä pihalta saakka kuului heidän toransa, vieläpä kaivon kanneltakin.