Emäntä ja Tahvana olivat tällävälin ponnistelleet voimiansa ylös päästäkseen. Siinä sattuivat heidän kasvonsa monta kertaa yhteen, ja että tuo aina kovasti suututti emäntää, sen kyllä kuuli. Vihdoin sai Tahvana jonkun verran multaa ja romua syrjäytetyksi, ja Jussin avulla emäntä ja hän viimeinkin pääsivät pintehestään juuri parahiksi nähdäksensä, miten Lassi hinasi ylös Vaarasen Kaisaa, joka valitti olleensa aivan kuoleman kynsissä, kun multa oli estänyt häntä hengittämästä suun kautta, ja nenäkin oli ollut melkein kokonaan tukkeessa. »Koettakoonpas toinen, miltä se tuntuu!»
»Tupsaus» oli kumminkin päättynyt onnellisemmasti kuin olisi voinut uskoa: »sillä olisivathan kaikki voineet taittaa niskansa, samaten kuin lammas, joka hyvän esimerkin näytti» — sanoi sittemmin Vääräsuu-Jussi. Mutta lukuunottamatta Silmäpuoli-Mikon haavoja ja Karja-Lotan halaistuja vaatteita ei ollut kukaan muu sanottavaa vahinkoa saanut kuin isäntä, joka ei kyennyt jaloilleen ja joka varsin pahaa ääntä piti, kun Jussi ja Lassi hänet taloon kantoivat ja hän sillä välin huomasi, että lampaat, jotka hetken aikaa olivat takapihalla seisoneet, auki olevasta veräjästä olivat palanneet takaisin vainioon.
Ei onnettomuus tule kello kaulassa, sanotaan, eikä yksi paha toiselta tietä sulje. Olisi sopinut odottaa, että koskelaisten koetukset tähän olisivat loppuneet, mutta — mitäpä vielä. Kun emäntä avasi tuvan oven miehille, jotka isäntää kantoivat, oli siinä hänen edessään näky. joka vähällä hänet kokonaan tyrmistytti. Pikku Liili istui verisenä takan vieressä ja itki, ja pankolla istui Karja-Lotta paraikaa käärien riepuja oikean jalkansa ympärille. Ja koko lattia oli miltei yleensä veressä. — Karja-Lotta oli huoneeseen samotessaan astunut sirppikasaan, minkä Liili oli oven kynnyksen eteen koonnut.
Ehtimättä kuulla Lotan kirouksia ja toraa säntäsi kovin pelästynyt emäntä tyttärensä luo. Liili kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja sai kyyneliltään tuskin nyyhkityksi: »Pikku viikate on paha, se puree.»
Äiti repäsi silmänräpäyksessä paidan pienosen päältä. Ei Liilissä mitään haavaa näkynyt. »Mihin puri paha viikate Liiliä?»
»Ei Liiliä, mutta Lottaa.»
»Jumalan kiitos!» huudahti emäntä, kun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei mitään onnettomuutta ollut Liilille tapahtunut. Ja hänestä tuntuivat nyt kaikki entiset onnettomuudet hyvin pieniltä. Mutta toisilla silmillä katsoi Karja-Lotta asiaa. Hän ei vihaltansa muistanut voivottaakaan.
»Vai Jumalan kiitos! Vai … vai… Olisitte kai suonut, että olisin astunut molemmat jalkani… Vai Jumalan kiitos!» Ja vihan vimmassa repi hän pois siteen haavalta ja ojensi jalkansa emäntää kohden. »Siinä sen näette, mitä tyttökakaranne on aikaan saanut!» — Jalkapöytä oli miltei kahtia leikattu; haava oli kauhea, ja verta siitä pillinään ruiskusi lattialle.
»Tervaa, missä on tervasanko?» huusi Jussi.
»Tervaa sinä suusi, vääräsuu!» ärjäsi Lotta yhä kieltänsä pieksäen ja rupesi taasen sitomaan haavaansa. Mutta lienee hän viimeinkin huomannut, ettei hän muiden avutta voinut toimeen tulla, sillä äkkiä katkaisi hän sanatulvansa ja lausui maltillisemmalla äänellä: »Mene noutamaan vettä kaivosta äläkä siinä töllistele, niinkuin et olisi sirpin puremaa ennen nähnyt!»