Isännän kivut olivat vähän helpottaneet, kun hän omalla vuoteellaan makasi. Hänkin oli kovin pelästynyt, kun näki Liilin verisenä. Mutta pian käsitti hän koko tapauksen. Liili oli seisonut sirppikasan vieressä, kun Lotta siihen astui. Koskelaa harmitti kovin aamun tapaukset, ja kipu, minkä hän tunsi jalassaan, ilmaisi hänelle, että se joko oli sijoiltansa, jollei poikki. Hän oli juuri lähettämäisillään Vaarasen Kaisan lukkaria noutamaan, kun Jussi astui sisään vesikiulu toisessa kädessään. Hän oli hiukan kalpea ja hieman vapisi käsi, kun hän asetti kiulun Lotan viereen.
»Käykäähän veräjällä katsomassa! Kuusen havuja siinä on ja risti maahan piirretty. Onpa siinä vielä tuohivirsutkin, käret tänne tupaan päin…»
»Enkös minä sitä sanonut!» keskeytti Jussia Kaisa-Liisa. »Mörkö-Maija se tämän kaiken on aikaansaanut; ja kyllä emäntä on siihen syypää, kun ajoi pois ja manasi Hölöpän-Matin Miinaa. Risti ja havut tietävät varmaankin kuolemaa ja virsut, että täältä se ruumis kannetaan, koska käret tännepäin viittaavat… Kyllä sinä nyt taidat lähtöä tehdä, Karja-Lotta; kovinpa ovat poskesi kelmeät! Oletkin vuodattanut jo verta niin paljon, ettei luulisi ihmisessä niin paljon löytyvän… Tahi tarkoittaisiko risti isäntää … niin, kukapa sen tietää?… Kyllä tässä ei taida muuta neuvoa olla, kuin että emäntä kiireesti menee Mörkö-Maijan luo ja nöyrästi pyytää häntä peruuttamaan kovat kirouksensa.»
»Samaa mieltä minäkin», mumisi Vääräsuu-Jussi.
Kaisa-Liisan sanat olivat valtaavasti vaikuttaneet kaikkiin, itse isäntäänkin, joka ei kumminkaan ollut taikauskoisimpia. Häntä pelästytti kauheasti Kaisa-Liisan arvelu, että tuo risti ja havukasa kentiesi häntä itseään tarkoitti. Karja-Lotta puhkesi ääneensä itkemään, tunsi jo kuoleman kopristavan sydäntä. »Voi, voi, ja kun vielä syyttömästi pitää kärsiä toisen syntien tähden!»
»Kyllä se ei taida vähemmästä käydä», lisäsi Jussin sanoihin Silmäpuoli-Mikko. Hänen nenäänsä pakotti ylön kauheasti, ja kun hän sitä tunnusteli, niin eipä hän ollut ihan varma, ketä tuo risti ja havukasa oikein tarkoittivat.
Jos olisi asia riippunut Kaisa-Liisan, Vääräsuu-Jussin ja Silmäpuoli-Mikon päätöksestä, niin olisi kaiketi emäntä paikalla lähtenyt Mörkö-Maijan luo. Mutta eipä häntä itseään, emäntää näet, ollut muu vahinko kohdannut kuin tuo kodassa ja kellarissa — ja olipa siinä jo vahinkoa kerraksi. Mannen jalka oli kentiesi vaan nurjahtanut…
»Minäkö lähtisin noidan luo? En ikipäivinäni!» huudahti hän.
»Voi, voi sitä paatunutta sydäntä!» valitti Karja-Lotta ja antoi vastustamatta jalkansa Lois-Lassin hoidettavaksi. Ja Lassi ponnisteli miltei kaikin voiminsa, saadaksensa käärityksi oikein lujaan köyden nilkasta ylöspäin Lotan jalan ympäri, jotta veri viimeinkin taukoisi juoksemasta. Hän muisti joskus kuulleensa, että niin oli meneteltävä tällaisissa tapauksissa.
»Voi, voi sitä paatunutta sydäntä! Ja minun viattoman… Oletko riivattu, mokoma! Tahdotko vielä kuristaa poikki jalkanikin…»