Siinä oli kirkkomaan itäisellä rannalla paikka, joka enemmän kuin mikään muu veti hänen huomiotaan puoleensa. Siellä oleskeli hän enimmät aikansa. Se antoi hänelle työtä. Se kätki köyhimpien luut. Siinä lepäsivät vierettäin pitkissä riveissä ne, joiden taistelut, surut ja ilot eivät olleet ulottuneet heitä itseänsä etemmäksi ja jotka tuntemattomina olivat eläneet ja vielä tuntemattomampina kuolleet. Siinä oli heidän yhteinen leposijansa. Kuinka itarasti hän kullekin jakoi maata! Arkku makasi siinä arkun vieressä, pienet miltei suurempain peitossa. Pelkäsikö hän, ettei alaa kaikille riittäisi?

Kauimpana, kirkkomaan pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ristiä, ei haudan jälkeä näkynyt, kasvoi yksinäinen tuuhea lehmus ja sen juurella rehevä ruusupensas. Ensi silmäys jo sanoi, että tämä paikka oli muistolle pyhitetty, ettei hoitajan käsi siitä kauaksi aikaa erossa ollut. Niin, jos aamuisin, kun päivä valkeni, sinne silmäsi loit, tahi illoin, kun aurinko mailleen meni, näit siinä vanhan haudankaivajan, näit hänen kastelevan ja vaalivan ruusupensastansa, näit hänen hetkisen aikaa avopäin seisovan, harmaat, tuuheat kutrinsa tuulelle alttiina; näit hänen sitten hiljaan etenevän. Lepäsikö kerran elossa ollut tämän ruusupensaan alla, tämän tuuhean lehmuksen suojassa — tällä paikalla, johon ei kukaan vapaaehtoisesti vainajiensa jäännöksiä kätkenyt? — Niin pitkälle, kuin taapäin muistan, oli ukko pitäjän vainajille viimeisen palveluksen tehnyt — täyttänyt heidän hautansa. Hän oli tuntenut jokaisen, ja jokainen näistä vainajista oli tuntenut hänen. Olisi luullut, että hänen tehtävänsä olisi synkistyttänyt hänen mieltään, karkoittanut kauaksi ilon hänen likeisyydestään; mutta niin ei ollut laita. Hänen suurissa silmissään oli jotakin, joka sanoi, että niiden takana asui puhdas sielu, että hän ja kuolema olivat sovinnon tehneet. Hänen äänensä soi niin ystävälliseltä: koko hänen olennossaan oli jotakin, joka veti puoleensa ja lämmitti, ja hänen käytöksensä ja puheensa ilmaisivat, että hänen sydämessään asui rauha.

Kuha hän oli ja mistä hän oli tullut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt. Mutta puhe, joka oli kulkenut miespolvesta toiseen, tiesi kertoa, että hän oli saapunut seurakuntaan samaan aikaan, jolloin siihen paikkaan, mihin sittemmin tuuhea lehmuspuu ilmestyi, haudattiin nuori tyttö, joka itse oli päivänsä lopettanut. — Likellä kirkkomaata seisoi pienen koivikon keskellä vanhuksen matala maja, josta aikaisin aamulla ja myöhään illalla kuului kahden ääni — hänen ja hänen vanhan sisarensa — mitkä virrellä alkoivat ja virrellä lopettivat päivän.

Oli omituista nähdä näitä molempia vierekkäin. Haudankaivaja oli pitkä, hartiakas ja suora kuin honka, vaikka hänen ihka harmaat hivuksensa, samaten kuin hänen kasvonsakin, jotka aina lempeyttä ilmaisivat, selvään osoittivat, ettei hänellä enää voinut olla jäljellä pitkää aikaa siihen päivään, jona hän itse oli lepäävä vainajien vieressä; sisar taasen oli pieni, köyryinen ja vapiseva nainen, joka tuvassa matalalla rahilla istuen sukkien kutomisella vietti niitä hetkiä, mitkä eivät häneltä menneet koti-askareihin ja ruoan laittamiseen.

Usein kävin vanhusten luona, mutta vielä useammin kirkkomaalla haudankaivajaa tapaamassa. Siellä milloin katselin hänen työtään, milloin kuuntelin hänen kertomuksiansa. Sillä miltei jokaisen haudan hiljaisesta asukkaasta tiesi hän jotakin mainita, ja väliin syntyi siinä hänen kuvailustaan kokonaisia kertomuksia. Oli hyvin omituista, omituisia tunteita herättävää, seisoa kertomuksessa toimivan päähenkilön haudalla ja ajatella, ettei hänestä enää maan päällä muuta jälkiä ollut, kuin hänen toimintansa, mikä vielä ehkä kantoi hedelmiä, että toimiva itse maan povessa makasi, turpeen alla, jonka vieressä seisoimme. Näitä kertomuksia jutellessaan vältti vanhus niin paljon kuin mahdollista puhua omasta itsestään, ja kummakseni luulin huomanneeni, että hän ikäänkuin kammoi sitä paikkaa, missä tuuhea lehmus levitteli oksiansa.

* * * * *

Täten pintapuolisesti esitettyäni kertojan, ryhdyn pitemmittä poikkeuksitta paperille piirtämään niitä hänen kertomuksiansa, jotka enin minua jännittivät ja joista muutamat vielä niin elävinä soivat korvissani, kuin kuulisin vanhuksen juuri tänä hetkenä niitä minulle kertovan._

Luutnantin tytär.

Kirkkomaan »yhteisen hautarivin» alkupäässä seisoi paalu. Jo aikoja takaperin oli se siihen pystytetty. Eräänä päivänä oli se maan rajalta vanhuuttansa niin lahonnut, että se oli katkeamaisillaan. Haudankaivaja kulki hiljaa sen luo, toinen tanakka paalu kädessään, taittoi katkeamaisillaan olevan ja asetti sen sijalle mukanansa tuodun. Sitä tehdessään sanoi hän puolääneensä:

»Kyllä sinä, Vappu parka, tämän ansaitset, koska Laanilan luutnantin kivi vielä on pystyssä… On siitä jo aikoja, kun tähän muutit asumaan… Kyllä et uskonut kerran, että hautasi tällaiselta näyttäisi…»