Ja seisoen haudalla ja nojaten vanhaa kättänsä uutta, maahan työnnettyä paalua vastaan, kertoi ukko:
»Hän, joka tähän pitäjän vaivaisena haudattiin, oli syntyessään mahtavan herran ainoa tytär. Loistossa syntyi hän, loistossa kasvoi hän, loistossa kukoisti hän. Hänen kirkkaat silmänsä, hänen lumoavan kauniit kasvonsa vetivät Laanilaan perhosia, kuten niitä kukka kentällä luokseen vetää; paarmoja veti toiselta puolen sinne luutnantin rikkaus. Kuinka siellä elettiin! Vappu oli keväimen lempeä, isä kylmä kuin sydäntalvi, joka säälimättä pakkasellaan kaatoi kaikki, mikä hänen tahtoonsa ei mukaantunut. Hän oli ylpeä tyttärestään, jota hän jumaloi, sen verran kuin hänen kaltaisensa voi mitään jumaloida; ylhäisyyttä, loistoa rakasti hän, yhä suurempaa loistoa halusi hän lapselleen. Perhosista ei ollut kirjavinkaan kylläksi ylhäinen Vapulle. Ja Vappu hymyili isälleen, sillä hän rakasti kylmää, ylpeätä miestä. Kuinka siellä elettiin, kun Ahteelan paroni sinne tuli, Ahteelan vanha paroni! Hän kelpasi vävyksi Laanilan luutnantille, hän, vanha ijänikuinen leskimies, jonka pää heilui edestakaisin kuin tapulin kello. Mutta Vapun kirkkaat silmät alkoivat siitä päivästä himmentyä, kukoistus hänen poskiltansa alkoi kadota, ja viimein kulki hän oman itsensä varjona Laanilan loistavissa saleissa. Silloin se taistelu tuli; suvi ja talvi taisteli, tytär ja isä. Oi nuoria sydämiä! Oi vanhaa itsekkäisyyttä! Vavisten, kalpeana ja kuolemaan asti ahdistettuna astui Vappu isänsä luo ja tunnusti, ettei hän tahtonut ruveta tutisevan elinkumppaliksi, että hänen sydämensä oli valinnut toisen. — 'Ja kenen?' kysyi isä. Tytär kääri vapisevat kätensä isän kaulan ympäri ja sanoi: 'Kyllä tiedät sen, isä!' Ja Laanilan ylpeä luutnantti sen kyllä tiesi. Hän oli jo kuukausia takaperin eroittanut Ruotsista kutsumansa nuoren, mielittelevän pehtorin palveluksestansa; mutta Vapun sydämestä ei hän voinut häntä eroittaa. Luutnantti seisoi siinä korkeana ja kylmänä, ja — niin kerrotaan — hän työnsi tyköään sen, josta hän oli ylpeillyt, sillä hänen sydämensä ylpeyden tieltä täytyi lemmenkin väistyä; hän luuli sillä voittavansa. — 'Olkoon, niinkuin tahdot', sanoi hän; 'mutta samana päivänä, jona pappi sinut häneen yhdistää, olet lakannut olemasta minun tyttäreni. Valitse!' Ja vapiseva tyttö valitsi. Hän kuunteli sydäntänsä; hän meni sille, jonka tämä sydän oli valinnut — muutti pois, kauas pois lapsuutensa leikkien tanterelta…
»Siitä päivästä ei enää eletty Laanilassa. Kevät oli kadonnut: halla, hyinen halla oli kaikki härmällä verhonnut. Sydäntalven hongan kaltaisena, kun lumi sen valkoiseen vaippaan kietoo, seisoi luutnantti. Ei tiennyt kukaan, mitä tämän lumen alla piili, kunnes eräänä päivänä kuolema terävän kirveensä iskulla sen kaasi. Ja kaukaiset sukulaiset tulivat, ottivat haltuunsa hovin, ja — minä kaivoin haudan kylmälle, tykyttämästä lakanneelle sydämelle. Silloin taasen elettiin Laanilassa. Kauniita puheita siellä pidettiin … ruumis kätkettiin maan poveen, ja rikas perintö jaettiin. Sitten pystytettiin tuo suuri hautakivi luutnantin haudalle, ja kultakirjaimilla kiinnitettiin siihen hänen nimensä. Mutta Vappua, hänen ainoata lastaan, ei kukaan maininnut.
»Kului sitten vuosia. Tuohon ylpeään hautakiveen ilmaantui jo sammalen täpliä. Silloin muutti seurakuntaan seitsenhenkinen perhe: kunnoton isä, kuihtunut, harmaa vaimo ja viisi lasta. Ja jokainen tiesi, että harmaa vaimo oli Laanilan entinen Vappu ja että hän oli uhrannut itsensä ja kaikki, mitä hänellä maailmassa oli, muukalaiselle, vieraasta maasta tulleelle kunnottomalle miehelle, joka ei lakannut kiroillen kertomasta kaikille, jotka kuulla tahtoivat, kuinka kauheasti häntä oli petetty, kuinka Laanila ja luutnantin muut rikkaudet olivat häneltä ryöstetyt. Kyllä siihen aikaan moni suri Vapun kohtaloa, vaikka oli niitä semmoisiakin, jotka päätään pudistaen tuumailivat, että niitto tulee kylvöönsä ja että Vappu oli ansainnut kohtalonsa. 'Kuka käski hänen mennä miehelle, joka toi mukanansa isän kirouksen ja lapsen perinnöttömyyden?' Niin, niin! Kuka käski… Minä arvelen, että sydän oli se, joka käski. Sillä Vapun sydän pysyi viimeiseen saakka uskollisena kunnottomalle miehelle. Minä arvelen, että suru, sydämen suru se oli, joka pusersi kyyneliä, noita kuumia kyyneliä riutuneen himmeistä silmistä, kun kunnoton mies eräänä päivänä tietämättömiin karkasi ja jätti kurjuuteen rakastavan vaimon ja lapsensa…
»Sitten vuotivat kauan Vappu paran kyyneleet, vuotivat kuivuaksensa vasta silloin, kun viimeinen hänen lapsistaan oli äitinsä unhottanut. Silloin oli noiden ennen niin kirkkaiden silmien vesi juossut kuiville. Kun kauheita kärsinyt äiti seisoi yksin maailmassa, kun hänen kättensä työ ei enää voinut häntä elättää, kun hänen täytyi sokeana elää muiden armolahjoista, silloin ei hänellä enää kyyneliä ollut. Mutta hänen erämaaksi muuttuneesta sydämestään huusi lakkaamatta ääni: 'niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään?' — Kauan hänen ei enää tarvinnut odottaa. Eräänä iltana oli sokeaa vanhusta kutsuttu Laanilaan ja siellä kun lapset ympäröivät lempeää 'sokeaa Vappua', saavutti hänet viimein kauan odotettu kuolema.
»Ja tähän» — lopetti kertoja — »tähän kaivoin minä hänen hautansa, ja siinä odottaa sokea Vappu ylösnousemisen suurta päivää.»
Kilmalan seksmanni.
Eräänä päivänä tulin kirkkomaalle, juuri kun vanha haudankaivaja oli lähdössä sieltä. Hän seisoi keskellä käytävää katsellen ympärilleen, ikäänkuin tarkatakseen, oliko kaikki kunnossa, vai vaadittaisiinko jossakin vielä hänen huoltansa. Äkkiä lähti hän kulkemaan oikealle, mutta vaan seisahtuakseen erään vanhan puuristin viereen, joka näytti taapäin kallistuneen. Hän asetti sen paikallensa, itsekseen mumisten siinä: »Saan toiste tuoda mukanani suuteita, muuten kaatuu seksmannin patsas. Se jo näyttää hyvin lahonneelta.»
»Kuka tuon patsaan alla lepää?» kysyin.
»Kilmalan seksmanni vainaja», vastasi ukko yksitoikkoisesti.