Äänestä huomasin, ettei vanhus ollut oikein kertomatuulella tahi että Kilmalan seksmanni oli niitä, joista hän ei kirkkomaalla tahtonut mitään puhua. Ukon omituisuuksia oli, näetten, muiden muassa se, ettei hän mielellään puhunut haudalla seisoessaan vainajasta, jonka elämä ei hänen mielestään soveltunut haudan vakavuudelle. Kysymättä sen enempää seurasin häntä sitten kirkkomaalta.
Ääneti kuljimme vieretysten, kunnes tulimme hänen asuntonsa kohdalle.
»Tahdotteko kuulla Kilmalan seksmannista?» kysyi hän siinä äkkiä, pieni hymy huulillansa, juuri kun olin hänestä eroamaisillani. Oli hyvin harvinaista, että hän hymysuin muisteli vainajiansa. Se herätti uteliaisuuteni, ja minä seurasin häntä hänen asunnolleen. Päivä oli erinomaisen kaunis. Taivaan sininen laki ja lintujen viserrys koivikossa käski välttämään tuvan yksitoikkoisuutta. Istuuduin sentähden huoneen rappusille ukon viereen ja odotin saavani kuulla jotakin, joka oli yhteydessä tuon pienen hymyn kanssa. Mutta hymy katosi, ja vakavana, kuten ainakin, kun hän kertoi, alkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen kertomuksensa.
* * * * *
»Sinne, sinne ne vihdoin kaikki kokoontuvat, maan poveen. Sinne se päättyi Kilmalan seksmanninkin pitkä kulku. Ei huikase enää hänen silmiänsä kullan loiste, ei kutkuta enää hänen korviansa setelien rapina, ei enää hänen poskiansa kalvenna kauhea viha, joka hänen hautansa avasi.
»Olette Kilmalassa käynyt: olette nähnyt rikkaan talon vanhanpuoleisen, hyvänsävyisen isännän kulkevan viljavilla vainioillansa: olette nähnyt hänen emäntänsä hymysuisena, iloisena askaroivan kotitoimissansa; olette kuullut heitä kiitettävän… Selailkaamme muutamia kymmeniä vuosilehtiä taapäin heidän elämänsä muistojen kirjaa. Luokaamme silmäys Kilmalaan semmoisena kuin se oli kolmekymmentä vuotta takaperin…
»Se sijaitsee siinä, missä nytkin, mutta hiukan toisella tavalla on se asuttu. Harmaa, vanhuuttansa kallistuva rakennus seisoo mäen törmällä. Ei ole sitä koskaan laudoitettu, ei sen homeisia seiniä edes punamaalilla pyyhitty. Mutta sen katto on uusi, on vasta ikään talven kuluessa kotona kiskotuista päreistä laadittu. Kauas järvelle, kauas alankoon hohtaa se — valkoisen silkkiliinan kaltaisena ryysyihin puetun kerjäläisen päässä! Se tietää jotakin. Pellot kasvavat viljaa, mutta aidat, jotka niitä ympäröivät, ovat kaatumaisillaan, ovat pönkityt milloin milläkin, ovat paikatut laudanpalasilla ja risuilla. Rappiolla on kaikki — ulkonäköään. Ja kumminkin on kartanon asuja, vainioiden omistaja rikas. Hän, Kilmalan isäntä, tallentaa kirstuissansa summia, joiden suuruutta ei kukaan osaa edes arvata. Hän on pitkä, laihanläntä mies: hänen huulensa ovat ohuet, hänen nenänsä suuri ja käyrä, hänen poskensa kuivettuneet, kellahtavat, hänen silmänsä harmaat ja kylmät kuni härmä syksyn kentällä. Sanottiin, että kirstut hänen kammarissansa vetivät rahaa puoleensa, niinkuin rauta salamoita.
»Aamusta varhain myöhään iltaan oli hän toimissaan; mutta näistä hänen toimistaan ei ulkojälkiä näkynyt. Ajanhammas sai kenenkään estämättä tehdä työtänsä. Missä sen nakerrukset liian syviä reikiä söivät, siinä parsittiin, paikattiin — sillä korjauskin maksaa rahaa, uudistuksista puhumattakaan. 'Vähällä voi toimeentulla', oli Kilmalan seksmannin alituinen sananparsi. Ja tuota sananparttansa hän koko elinaikansa toteutti.
»Kylmää, kolkkoa — mielisinpa sanoa kurjaa — oli kaikki Kilmalassa, ja kumminkin viihtyi siellä. Varhain aamuisin kuului karjapihalta säveleitä. Aini lauleli — Aini, seksmannin kuudentoista vuotinen, hentovartinen, sinisilmäinen holhotti. Hän lauleli sydämensä lauluja, ja tunne, mikä sävelten takana piili, sanoi että hänen sydämensä eli. Seksmanni seisahtui väliin näitä lauluja salaa kuuntelemaan, ja hänen ohuet huulensa vetäysivät omituiseen hymyyn; hänen harmaissa, kylmissä silmissään välähti kummallinen leimu — joka ei hyvää merkinnyt, sanoivat ne, jotka häntä likemmin tunsivat; sillä se semmoinen leimu tiesi, että hänen raha-aistinsa oli — vaaninut varoja.
»Jo aikaisimmasta lapsuudestaan oli Aini asunut seksmannin luona. Hän oli asunut Kilmalassa aina siitä saakka, kun hänen vanhempansa saivat asuntonsa vainajien vahvassa linnassa. Vierteen rusthollin, Kilmalan naapuritalon nuori isäntä ja emäntä olivat kuolleet saman vuoden kuluessa, jolloin vielä Aini, heidän ainoa lapsensa, puolen vuoden vanhana pienessä kätkyessään uinaili… Orpo sai kotinsa Kilmalassa. Oikeudessa oli näet Lauri, seksmanni, määrätty hänen holhoojakseen.