»'Sannakin!' mumisi vieras tuskin kuultavasti. Sitten sanoi hän ääneensä: 'Mutta tämähän hauta tässä on pastori M——n ja hänen rouvansa?'

»'Niin on. Mutta nykyinen pastori on tahtonut noudattaa Sannan viimeistä pyyntöä, ja sentähden saa mummo nyt leposijansa monivuotisen isäntäväkensä vieressä… Mistä vieras on, kun en teitä tunne?'

»'Olenpahan vaan … tuolta etelästä päin', mumisi kurja mies, kääntyen toisaalle päin katsellaksensa, kun samalla auringon viimeiset säteet pilvien lomista pilkottaen heijastavaa valoansa kirkon akkunoihin heittivät. Sitten alkoi hän hiljaa kulkea kirkkomaan veräjää kohden.

»'Kukahan tuokin on?' mumisi lautamies, kun hautuumaalta tielle ehdittyään näki vieraan kääntyvän pappilaa kohden, näki hänen aina väliin seisahtuvan ja pikaisesti katsahtavan taaksensa.

»Niin, kuka oli hän? — Te kyllä sen arvaatte. Viisitoista vuotta oli poika, joka isänsä viimeisen päänaluksen alle oli kätkenyt valallisen parannuslupauksensa, koettanut tuota lupaustansa täyttää, tullaksensa vuosi vuodelta vain yhä paremmin näkemään — ettei hän sitä voinut. Hänen kohtaloistaan näinä vuosina en tiedä paljon kertoa, mutta sitä ei minun tarvinnekaan; hänen esiintymisensä, hänen ulkoasunsa sen sanoja paremmin kertoivat. Kurjuudesta kurjuuteen oli hän vajonnut, aina yhä syvempään, kuta hartaammin hän oli koettanut nousta. Mutta nuo alituiset lankeemukset eivät hänen mieltänsä tylsistyttäneet; ne polttivat häntä joka kerralta kahta kauheammin. Viina ei voinut niiden aikaansaamia pistoksia huuhtoa pois: se masensi kyllä hänen ruumiinsa voimia, mutta se ei sammuttanut hänen sielunsa tuskaa. Päinvastoin. Tulisilla kirjaimilla näki hän aina, kun hän juopumustilastaan selveni, edessänsä kirjoituksen: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua auttakoon!' Ja tämä valalupaus oli isän haudassa. Hän oli tuollaisina hetkinä tulla hulluksi. Mutta — hän ei voinut nousta. Hän koetti ja — lankesi. Tuo kirjoitus oli viimein alati hänen mielessänsä. Se taisteli hänen himoansa vastaan; mutta — himo voitti, asettaakseen sitten yhä tulisemmilla kirjaimilla hänen eteensä hänen valapattoisuutensa. Viimein ei hän ajatellut muuta kuin sitä; yöt päivät näki hän tuon kirjoituksen. Hän kuihtui luurangoksi. Paraassa miehuuden ijässä oli hän harmaapäiseksi ukoksi muuttunut.

»Semmoisena esiintyi hän tuona vastamainittuna kesäiltana isävainajansa haudalla.

»Hän oli viisitoista pitkää vuotta ollut kotiseuduiltaan poissa. Mikä ohjasi sinne nyt hänen askeleensa?

»Uusi ajatus oli sen tehnyt. Hän tahtoi saada takaisin, tahtoi repiä rikki, tahtoi polttaa poroksi tuon kirjallisen lupauksensa. Jos hän sen saisi hävitetyksi, niin pääsisi hän näkemästä tuota kauheata kirjoitusta, joka ei hänelle rauhaa antanut ja jonka olemassa-olo oli häntä vuosikausia vaivannut.»

* * * * *

»Kirkonkellot soivat. Pappilasta on ruumissaatto lähtemäisillään. Pieni se on: nuori pastori, hänen talonväkensä, haudankaivajat, ruumiinkantajat ja joitakuita muita. Sanna, uskollinen palvelia, joka koko pitkän ikänsä oli pappilassa palvellut, on haudan lepoon saatettava.