»Viisitoista vuotta oli siitä päivästä ummelleen kulunut. Kookas koivu varjosti jo rehevillä oksillaan tätä hautaa. Sannan istuttamat orapihlajat ympäröivät sitä. Viiteentoista vuoteen ei ollut tähän lepokammioon koskenut kukaan muu kuin uskollinen palvelia, jonka rakkaus oli ottanut sen hoidon huoleksensa.
»Silloin saapui eräänä kesä-iltana neljä miestä tämän haudan luo. He raivasivat pois osan orapihlajista. He alkoivat hautaa avata. Joku uusi asukas oli elämänsä määrän päättänyt ja halusi maan rauhaan päästä.
»Kun he olivat lopettaneet työnsä, näkyi syvällä hiukan arkun reunaa.
»'Se on pastorivainajan arkku', sanoi yksi kaivajista, lautamies, sama, joka oli Anteroa puhutellut sanoilla: 'Jos olisitte pappi, niin pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.'
»'Olisi hauska tietää, missäpäin maailmaa hänen poikansa nyt kulkee', lausui toinen kaivajista; 'oletteko, kuullut hänestä mitään, lautamies?'
»'En, mutta minä pelkään, ettei hänen käynyt niin hyvästi maailmassa kuin hänen isävainajansa olisi suonut. Sanna-vainaja kertoi, että pastori ja rouva olivat hyvin huolissaan hänestä… Kentiesi on Antero jo kuollut, koska ei hänestä ole vuosikausiin kuulunut mitään.'
»Kaivajat peittivät laudoilla haudan ja olivat juuri lähtemäisillään, kun näkivät kurjan, ryysyihin puetun miehen heitä lähestyvän. Hän oli, tämä mies, kauan etäältä katsellut heidän työtään. Nojaten erästä puuristiä vastaan oli hän seisonut ja väliin ollut aikeessa astua esiin, mutta aina vetäynyt takaisin. Nyt kun kaivajat tekivät lähtöä, tuli hän heidän luokseen.
»'Kenelle tässä hautaa kaivetaan?' kysyi hän vapisevalla äänellä.
»Lautamies katsoi häntä pitkään. Mies oli hänelle aivan tuntematon.
»'Kaivetaanhan vaan Sanna-muorille', vastasi hän, 'pappilan vanhalle ruotilaalle.'