»Isän pää lepäsi lupauksen päällä, ja poika oli taasen polvillaan isän ruumiin vieressä.
»'Vie se, rakas isä, hautaan, osoitukseksi poikasi katumuksesta ja parannuksesta!'
»Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi. Oli kuin olisi hänen entisyytensä ollut unelma, jolla ei mitään todellisuutta ollut. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin ihmeen onnelliseksi.
»Kauan oli hän siinä polvillansa. Aamun ensi säde tapasi hänet vielä siinä. Se pistäysi huoneeseen akkunaliinasen ja kuusien lomasta. Se kohtasi yhtäkkiä hänen silmiänsä, ikäänkuin olisi se tahtonut tunkeutua niiden kautta hänen sydämeensä nähdäkseen, mihin siellä tuo vakava lupaus perustui: sitten valaisi se kuolleen kasvot, kirkastaen niitä.
»Oliko tuo säde vastaus korkeudesta Anteron lupaukseen?»
* * * * *
»Kului päiviä, kului kuukausia, kului vuosia.
»Pastori, joka oli saanut mukaansa hautaan pojan lupauksen, oli toistakymmentä vuotta rauhallisessa majassaan maannut. Hänen jälkeläisensäkin oli jo ehtinyt Tuonen tuville muuttaa. Uusi polvi oli kasvamassa.
»Harvoin enää kuuli seurakunnassa puhuttavan vanhasta pastorista, hänestä, joka kuoli vaimonsa hautajaisten seuraavana päivänä; vielä harvemmin hänen ainoasta pojastaan, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan ja siellä kotipitäjäläisiltään tietämättömiin kadonnut.
»Oli taasen kesä. Kirkkomaan tuuheat puut seisoivat juhlapuvuissaan. Hiljaisella vainiollaan suhisivat ne, kookkaampina vain kuin tuona yönä, jona tuhlaajapoika siellä oli polvillansa äitinsä haudalla, minkä pimeään suojaan muutamia päiviä sen jälkeen hänen isänsä maalliset jäännökset laskettiin ja — hänen valalupauksensa.