»'Minä lupaan, isä, parannusta…'
»Se huumasi Anteroa, tuo lupaus; se syyti toivoa hänen sieluunsa. Hän ei tuntenut enää itseään. Kaikki oli niin kummallista, niin juhlallista hänen ympärillään.
»Siinä oli hänen isänsä kirjoituspöytä. Ei ollut koskenut siihen siitä illasta saakka, jona isä sen luona viimeksi istui, muut kuin Sanna. Hän oli järjestänyt siinä olevat kirjat ja paperit. Siinä oli isän kynä mustetolpossaan; siinä oli vasemmalla hänen suuri raamattunsa ja sen päällä hänen virsikirjansa. Tuoli vain pöydän edessä oli tyhjä.
»Antero istuutui siihen. Tuulen henki liikutteli hiljaa valkoista liinaa, joka akkunaa verhosi.
»Pöydällä olevat paperit makasivat siinä päälletysten huolellisesti asetettuina. Oli kuin olisi tuo liehuva akkunan verho viitannut niihin.
»'Niin, isä, minä tahdon sen tehdä!' kuiskasi poika.
»Ja hän sieppasi kiireesti puhtaan paperipalasen, kirjoitusvihon sivun kokoisen. Hän ei likemmin katsonut sitä. Hän tarttui kynään ja kirjoitti:
»'Isä! Minä lupaan tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua auttakoon! Sinun Anterosi.'
»Hän katsoa tuijotti kauvan kirjoitustaan; sitten nousi hän ja meni isän ruumiin luo. 'Niin, isä, minä lupaan sen!' kuiskasi hän, käsi nytkin isän kylmälle otsalle laskettuna.
»Hän kohotti hiukan ruumiin päätä. Kuinka kankea se oli! Kuinka hänen kätensä vapisi! Siinä oli päänaluksessa isän pään kohdalla syvennys. Siihen laski hän kirjallisen lupauksensa.