»Virkapukuunsa puettuna makasi pastori mustassa arkussansa. Ristissä käsin, Sannan asettama virsikirja rinnallaan, makasi hän siinä niin rauhallisena, niin onnellisen näköisenä. Kuusia oli pystytetty arkun ympärille; auki-olevat akkunat olivat valkoisilla liinavaatteilla peitetyt.
»Hän makasi omassa kammarissaan. Keskelle lattiaa oli asetettu kaksi tuolia; niiden varassa oli arkku.
»Kaksi päivää oli hän ruumiina ollut. Likempää ja kauempaa olivat hänen seurakuntalaisensa käyneet hänelle viimeiset jäähyväisensä sanomassa. Ei siinä monta sanaa puhuttu, mutta ne harvat, jotka lausuttiin, silmät, mitkä nyt viime kerran näkivät paimenen, kasvojen ilmeet — kaikki ilmoittivat, kuinka rakas hän heille oli ollut,
»Ja poika?
»Vaikea on kuvata hänen sielunsa tilaa. Isänsä ruumiin vierestä ei hän tahtonut eritä. Isän anteeksiantamuksen sanat soivat hänen korvissaan; katumuksen polttava tuli riehui hänen rinnassaan. Hän tunsi, mikä hän oli ja mikä hän olisi voinut olla. Muuan hänen isänsä vanhoista ystävistä, kunnon lautamies, oli sanonut: 'Jos olisitte pappi, niin pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.' Nuo sanat olivat lausutut vainajan ruumiin vieressä.
»Oli ilta. Seuraavana aamuna oli ruumis vietävä hautaan. Vuoden aika vaati sitä.
»Antero oli yksin isänsä kammarissa. Viimeisen kerran maan päällä katseli hän tänään näitä lempeitä, kuolon koskettelusta jäähtyneitä kasvoja. Suru, sanomaton suru valtasi hänet. Häpeän merkki otsallaan täytyisi hänen lähteä maailmaan tästä kodista, jonka jok'ainoa esine muistutti häntä rakastavan isän, rakastavan äidin huolesta ja lemmestä.
»Hän itki, itki katkerasti. Hän oli tunkeunut kuusimajaan, laskeunut polvilleen isän arkun viereen ja painanut kuuman otsansa sen kylmää reunaa vastaan. Oi, jos isän käsi vielä kohoutuisi, laskeutuisi hänen päänsä päälle!… 'Anteeksi antanut kaikki!' niinhän ne kuuluivat isän viimeiset sanat. Ne soivat uudelleen hänen korvissansa. Hän kuuli ne taasen niin selvästi, kuin olisivat kuolon ummistamat huulet ne uudelleen lausuneet. Hän nosti hämmästyneenä päänsä. Ei … niitä sanoja ei hän enää täällä maan päällä saisi kuulla… Siinä muistui hänen mieleensä lupaus, minkä hän oli tehnyt: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Hän laski kätensä isän kylmälle otsalle ja kertoi nuo sanat: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Ja hän lisäsi siihen vielä: 'kautta Jumalan!'
»Varmaan lähti tämä lupaus hänen sydämensä syvimmästä syvyydestä. Mutta — kenenkä apuun turvasi hän, kun hän tuon pyhän valan teki? Sitä hän ei tullut ajatelleeksi. Oli yksi, joka sen tiesi, joka näki, että hän turvasi vain — omaan itseensä.
»Hän nousi. Aurinko oli laskeunut. Hiljaisuutta oli kaikkialla. Silloin tällöin kuului vain kaukaa lehmänkellon kilinää ja yötuulen suhinaa, kun se liikutteli kasvitarhan tuuheain puiden oksia.