»Raskaasti kuorsaten hengitti sairas. Lukkarin suonenavaaminen ei muutosta saanut hänen tilaansa. Ei mistään, mitä siinä koetettiin, apua ollut. Voisiko lääkäri mitään? Ehtisikö hän edes? Sannan toimesta oli häntä pantu noutamaan kaupungista — kahdeksan penikulman päästä.

»Siinä oli Anterolla taaskin aikaa ajatella tilaansa; mutta tuskinpa osasi hän mitään ajatella? Kirje, jonka pastori yöllä oli lukenut, oli ollut lattialla. Antero oli sen huomannut. Sen sisällys oli hänelle huudahtanut: 'Sinä olet kaikkeen syypää!' — Kaikki selvesi nyt kerrassaan hänelle: äiti oli kuollut surusta hänen tähtensä, ja nyt — isä! Niin huikenteleva kuin hän olikin, oli hänen vaikea tätä kestää. Äitinsä murhaaja, isänsä murhaaja!… Irstaisuudessa valvotut yöt, väkevistä juomista runneltu ruumis ja pitkä, väsyttävä kotimatka, jolla hän tuskin ollenkaan oli saanut unta silmiinsä — tämä kaikki oli vienyt hänen voimansa, ja sen lisäksi tämä sielun tuska… Hän istui siinä isän vuoteen vieressä pidellen hänen kättään kädessään, taukoamatta tuijottaen hänen kalpeihin kasvoihinsa. Turhaan koetti uskollinen, vanha Sanna saada häntä pois isän tyköä, turhaan tarjosi hän hänelle ruokaa.

»Tunnit kuluivat toinen toisensa jälkeen, mitään muutosta aikaansaamatta. Vihdoin, kun kyökin kello löi kolme, taukosi tuo kamala kuorsaaminen. Antero luuli samalla tuntevansa, että isän käsi värisi, ja huudahdus, sanomattoman ilon huudahdus: 'Hän elää, Jumalan kiitos! Hän elää!' purkausi hänen sydämestään.

»Niin, isä eli. Kadonnut oli tuo kamala tajuttomuus hänen silmistänsä; niiden katse ilmaisi, että hän oli tullut tuntoonsa. Hän ummisti silmänsä, hän avasi ne uudelleen. Ilon säde leimusi niistä. Hän oli nähnyt ja tuntenut vuoteensa vieressä polvistuvan poikansa.

»'Antero!'

»Hän koetti kohottaa kättänsä. Se ei kohonnut, se ei enää totellut hänen tahtoansa. Mutta uudelleen sai hän sopertavalla äänellä lausutuksi: 'Antero!' Ja poika — ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt isän aikomuksen, nosti hänen kätensä, asetti sen päänsä päälle ja kuiskasi: 'Isä, sano, että olet minulle anteeksi antanut!'

»Hervotonna lepäsi isän käsi onnettoman pojan päälaella. Kuinka raskaalta se tuntui! Kuinka keveäksi se muuttui, kun isä hiljaa ja katkonaisesti oli saanut lausutuksi sanat: 'An-teeksi an-ta-nut kaik-ki!' Sitten liukui käsi alas pojan päälaelta ja jäi riippumaan vuoteen laidalle.

»Kaikki anteeksi! Mikä ääretön vaikutus oli noilla isän katkonaisesti lausutuilla sanoilla! Ne vapauttivat tuomitun, nostivat ylön kauhean taakan hänen sydämeltänsä. Antero tarttui tuohon hervottomaan käteen ja puristi sitä kauan nyyhkien. Viimein kuiskasi hän hiljaa: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.'

»Kuuliko isä tuon hiljaisen lupauksen? Ymmärsikö hän sen? Varmaan kuuli hän sen, ymmärsi sen, sillä hänen huulensa vetäysivät riemulliseen hymyyn, ikäänkuin olisi hän juuri tuota lupausta odottanut. Hän koetti puhua, mutta se ei enää häneltä käynyt. Hän oli noilla anteeksiannon sanoilla päättänyt tilinsä maailman kanssa.

»Iltaan saakka makasi hän näin. Silloin tapahtui hänen kasvoissansa muutos. Hymy hänen huuliltaan kuoleutui, silmät kadottivat vähitellen kirkkautensa. Kaikki sen näkivät: lähdön hetki oli tullut. Niin, se oli tullut. Rauhallisesti, näkymättömästi erosi pastorin henki tästä maailmasta, mukanansa pojan lupaus.