»Hänellä oli puolentoista penikulmaa kotiin. Ääneti istui hän puheliaan isännän vieressä, joka itse oli tullut 'pastorin Anteroa' kyyditsemään ja nyt turhaan koetti pakinallaan vetää häntä pois hänen synkistä ajatuksistaan. Jo alkoi aamu koittaa, jo haamoitti kaukaa kirkon torni.
»'Seisauttakaa; minä kuljen loppumatkan jalan', sanoi vihdoin Antero, kun saapuivat kirkkomaan kohdalle. Ja hän hypähti alas kärryiltä ja kiiruhti haudalle, jossa hänen äitinsä lepäsi. — —
»Ja uusi päivä nousi herttaisen kauniina. Se kutsui elävät uusiin toimiin, mutta menneistä ajoista suhisivat kirkkomaan tuuheat puut, niiden toimista, jotka päivän kuorman ja helteen jo olivat loppuun kestäneet ja nyt maan rauhallisessa sylissä töistään lepäsivät.
»'Äiti, jos sinun henkesi elää, niin tue minua!' —
»Askeleita kuului. Siinä tuli hautausmaalle ihmisiä. Ne lähestyivät hautaa, jolla nuorukainen makasi polvillaan. Ne tulivat häntä hakemaan. Kestikievari oli vienyt hänen tulostansa sanan pappilaan. —
»Se tuli niin kovin äkkiarvaamatta. Se kohtasi kuin ukkosen salama, mutta kohdatessaan ehti se kuiskata — tuo sanoma isän halvauksesta: 'näin se on parempi!'
»Ja poika kiirehti isänsä luo, kiirehti hänen vuoteellensa. Näinkö heidän oli sallittu tavata toisiaan? Näinkö ne saivat ratkaisunsa nuo kysymykset: 'mitä sanoo isä?'
»Pastori ei ollut herännyt tainnuksistaan. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä. Kuinka muuttunut hän oli!
»Näinkö se on parempi?… Ei, ei! Tuona hetkenä, jona pojan silmä kohtasi isän silmää — tuota silmää, josta rakkaus aina oli loistanut, mutta joka nyt kylmänä, tajuttomana tuijotti häntä vastaan — tuona hetkenä tunsi poika viheliäisyytensä. Ei ollut hänellä enää maailmassa ketään, joka hänestä välitti. Hänen syntinsä, hänen rikoksensa, hänen häpeänsä — yksin saisi hän ne kantaa — jos isä kuolisi.
»Jos isä kuolisi! Tuo ajatus täytti nyt sanomattomalla kauhulla Anteron sydämen. Jos isä kuolisi tajuntaansa enää heräämättä, rakkauden, anteeksi-antamuksen sanaa lausumatta…