»Kalmiston hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin syvä huokaus. Se tuli haudalta, joka ihan äsken oli täytetty. Siinä makasi kauniina aamuna yksinäinen nuorukainen polvillansa — äidin haudalla poika, Hän oli siinä näin maannut auringon ensi koitteesta asti. Hän oli kiiruhtanut äitinsä sairasvuoteelle. Hän oli myöhästynyt. Hän tapasi äitinsä maan poveen kätkettynä.
»Mitkä tunteet täyttivätkään siinä hänen sydämensä? Nuo syvät, katkerat huokaukset, jotka ikäänkuin väkisin pusertuivat hänen rinnastaan — äidin rakkaus, äidin rukoukset, äidin neuvot, jotka kaikki maailman mudan peittäminä olivat hänen sydämensä pohjalla uinailleet, ne olivat se lähde, josta nuo sanattomat huokaukset pulppusivat. Nyt vasta ymmärsi hän, kun ei hänellä äitiä ollut, mitä hän oli kadottanut.
»Hän oli langennut. Tunsiko hän itse kuinka syvälle? Hän oli unohtanut kotinsa, isänsä, äitinsä ja omat hyvät päätöksensä — kaikki, vajotakseen yhä syvemmälle maailman saastaisuuden likaan. Isänsä lähettämän viimeisen suuren rahasumman oli hän käyttänyt pelastaaksensa turmiosta, johon irstainen elämä ja peli oli hänet heittänyt — mutta vaan antautuaksensa jatkamaan samaa hurjaa elämää. Se sai hänet viimein väärentäjäksi ja häpäisi ainaiseksi hänen nimensä. Yliopisto sulki häneltä ovensa; raastuvan oikeuden tuomio riisti häneltä kunnian: entiset juoma- ja pelitoverit käänsivät hänelle selkänsä… Epätoivo pyöritti häntä kuilunsa suulla, pisti aseen hänen käteensä ja kuiskasi hänen korvaansa: 'kuole!' Mutta silloin kohousi kaukaisena näkynä hänen eteensä hänen entinen onnellinen elämänsä. Isä ja äiti astuivat hänen sielunsa silmäin eteen, ja runneltu nuorukainen itki.
»Isä ja äiti eivät hylkäisi häntä nytkään, hän tunsi sen sydämessänsä. Ja tuo tunne oli korsi, johon hän tarttui ja joka sai julmat itsemurhan tuumat poistumaan. Sitten tuli isän kirje äidin sairaudesta ja toinen, jossa äiti ilmaisi haluavansa vielä kerran nähdä poikansa… Ja taasen raivosi nuorukaisen sielussa myrsky: katumuksen, itsesyytöksen, häpeän; mutta siitä myrskystä kangasti äidin syli, ja kyynelvirtaan asettui sydämen kuohu. Hän nousi. Hän tahtoi näyttää, että hänellä vielä oli voimia alkaa uutta elämää. Oi, hän ei muistanut sitä apua, joka oli äidin turva kaikissa. Nyt — kotiin, kotiin!
»Siinä kului kumminkin päiviä, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Hän oli tuhlannut kaikki. Vasta viimeisillä meni hän isänsä vanhan ystävän luo, jonka ovea hän kerran oli vannonut ei koskaan avaavansa. Hänen täytyi se tehdä; äidin rakkaus voitti hänen ylpeytensä. Hän pyysi isänsä ystävältä rahoja päästäksensä kotiin. Hän sai, mitä hän pyysi, ja kun hän siinä rahat kädessään seisoi, tunsi hän, että tämä isän ystävä olisi voinut olla hänenkin ystävänsä. Mutta tämä kiitollisuuden tunne muuttui taasen katkeruuden tunteeksi, kun hän kuuli auttajansa jäähyväissanat: 'sano terveisiä isäraukallesi!' Kuinka nuo sanat olivat loukkaavat: — 'isäraukallesi!' Hän kiiruhti pois. Hänellä oli rahoja… Mitä, jos hän vielä koettaisi pelionneansa ennenkuin lähti… Hän voisi sitten kulkea sitä kiiruummin… Ei, häntä ei olisi otettu vastaan entiseen peliseuraan. Entiset toverit hylkäsivät nyt hänet, kun olivat hänet onnettomaksi saattaneet. Tuo ajatus sai hänen kasvonsa punastumaan vihasta ja hävystä.
»Hän poikkesi likellä olevaan ravintolaan. Hän tarvitsi korvausta kärsimyksilleen. Äidin tila ei taitanutkaan olla niin peräti vaarallinen… Hän joi lasin, joi pari; ja kuta enemmän hän joi, sitä enemmän rohkaistui hänen mielensä. Hän oli jo ehtinyt siihen kiihoituksen tilaan, jossa järki on jättämäisillään juomarin, kun sisään astui muutamia hänen entisiä tovereitaan. Ylenkatse, mitä nämä osoittivat häntä kohtaan, oli saada hänet raivoon; mutta hän osasi vielä hillitä itseään. Hän joi lasinsa loppuun, sitten riensi hän ulos. Vielä samana iltana oli hän kotimatkalle lähtenyt.
»Hänellä oli pitkä matka edessänsä. Kulkiessaan tuota ennen niin rakastettua kotia kohden oli hänellä aikaa ajatella tilaansa. Hän kuuli siinä ääniä syvyydestä — ei enää vain noita löysiä, jotka hetken riettaisiin ajanviettoihin kehoittivat. Hän tunsi nyt, mitä hän oli tehnyt. Ja kuta likemmäksi hän kotoansa ehti, sitä rauhattomammaksi muuttui hänen mielensä… Mitä sanoisi hän äidille ja isälle?
»Aurinko lähestyi taivaanrantaa, kun hän joitakuita peninkulmia kodistansa sai tiedon äitinsä kuolemasta. Se oli hänet masentaa se sanoma. Hän oli sydämestänsä rakastanut tätä äitiä… Omituinen on ihmisen sydän. Kun hän tointui iskuista, minkä ensimäinen sanoma oli hänessä vaikuttanut, tunsi hän jotakin rauhoittavaa mielessään. Äidille ei hänen tarvinnut tunnustaa lankeemustansa. Äiti oli säästynyt kauhealta surulta. Oi, jospa tämä tunne olisi ollut rehellinen: jospa se olisi perustunut todelliseen katumukseen, eikä vain itsekkäiseen lohdutukseen, siihen, että hän nyt pääsi tunnustamasta, pääsi nöyryyttämästä itseään! Mutta isä — mitä sanoisi hän hänelle?
»Antero oli matkansa alussa kulkenut mitä suurimmalla kiiruulla; nyt, kun hän kotoa lähestyi, kävi kulku vitkallisemmaksi. 'Miten saattaisi hän isää kohdata — miten?' Siinä kysymys, joka kokonaan valtasi hänet ja samalla ilmaisi hänen sisällisen ihmisensä. Kun hän ajatteli, missä mielentilassa hän viime kerralla oli kotiin palannut, oli siinä jotakin, joka sai kaipausta aikaan; kun hän sitten ajatteli, millä mielellä hän oli kodista lähtenyt, hymyili hän katkerasti. Elää niin, kuin hän silloin oli luvannut elää — se oli kerrassaan mahdotonta. Rukous — mitä oli se? Hän tahtoisi nyt näyttää, mitä ihminen itse voi. Hänen pahin kiusauksensa oli juominen; hän lakkaisi juomasta — jos ei alussa ihan kokonaan, niin vähitellen… Tuollaisia ajatuksia hyöri hänen mielessään edes ja takaisin, ja niiden keskeltä nousi yhäti kysymys, mitä sanoisi isä, mitä sanoisi hän isälle. Ja aurinko laskeusi, yön hiljaisuus levitti vaippansa maiden ja vesien yli. Taivas oli pilvetön ja selkeä. Koko luonto näytti niin juhlalliselta. Hän vaan, onneton nuorukainen, ei siitä mitään tiennyt.
»Niin saapui hän viimeiseen kestikievariin. Siellä sai hän tietää, että äiti oli samana päivänä haudattu…