»Mutta taasen oli eräässä kirjeessä jotakin, joka ei isää oikein tyydyttänyt; hän kaipasi siitä jotakin, vaikka hän ei nytkään tiennyt oikein mitä. Ja sitten tuli kirje, jossa Antero ilmoitti, että hän erään professorin neuvosta oli päättänyt ensin suorittaa filosofian kandidaattitutkinnon, ennenkuin rupeisi papiksi — jos ei isällä ja äidillä ollut mitään sitä vastaan. Tämä suunnitelman muutos ei ollut isän mieleen, mutta hän ei kumminkaan tahtonut sitä vastustaa. 'Tee, niinkuin parhaaksi näet, mutta mitä teet, niin tee Herran nimessä! Mieluummin olisin minä kumminkin suonut, että olisit jatkanut suunnitelmaasi muuttamatta', oli hän vastannut.

»Sitten alkoivat kirjeet harveta, henki niissä muuttua toisellaiseksi. Lapsellista rakkautta ei niissä enää ollut; kaikellaista korkeaa oppia ne sisälsivät; viimein ei sanaakaan siitä, mitä vanhemmat mieluummin olisivat tahtoneet kuulla: miten hänen sisällisen elämänsä laita oli. Mutta sen sijaan sisälsivät ne pyyntöjä, että isä rahaa lähettäisi — uudelleen rahaa. Sitten tuli kirje, josta henki entistä mielenlaatua, joka puhui lankeemuksesta ja katumuksesta, mutta — enemmän vielä rahallisista huolista. Antero tarvitsi summan, jonka suuruus kauhistutti isää. Pastori näet ei ollut rikas; hänen oli ollut vaikea saada kokoon, mitä poika edellisissä kirjeissä oli pyytänyt. Hän ponnisti kumminkin viimeiset voimansa, ja kun hän tuon suuren summan lähetti, kirjoitti hän Anterolle, että hän oli sen — lainannut. Samassa kirjeessään oli hän myös lausunut, että äiti oli sairastunut ja pyysi, että Antero jo senkin tähden kiireesti palaisi kotiin. Viikkoja kului, mutta odotettua poikaa ei kuulunut. Äiti heikkoni heikkonemistaan, eikä isän uusiin kirjeisiin edes vastausta tullut, ei siihenkään, jossa isä ilmoitti, että äiti oli kuolemaisillaan ja halusi vielä kerran nähdä rukouksiensa lasta. Äiti kuoli, ja nyt hänen hautauspäivänään tuli vihdoin kirje — ei Anterolta, vaan eräältä pastorin lapsuuden ystävältä, — ja se toi sanoman, että poika oli erotettu yliopistosta petoksen ja väärennyksen tähden… Niin pitkälle siis oli tuo toivojen lapsi joutunut harhatiellään.

»Voitte ajatella isän mieltä, kun hän yksinäisessä kamarissa istuu, pää syvään vaipuneena ristiin asetettujen käsien varassa, mutta käsittää sitä — ken sitä voi? Kestämään, mitä hän on tänä päivänä saanut kokea — siihen tarvitaan voimia, joita ihmisellä ei itsellään ole. Kuumia kyyneleitä virtaa hänen silmistään. Yön hetket kuluvat. Yhäti istuu hän siinä. Hän tuntee sen: hän on kadottanut kaikki, kaikki, mitä hänellä maailmassa oli rakasta: hän on yksin… Yksin? Ei! Hänellä on vielä Jumalansa, ja tämän Jumalansa kanssa taistelee hän, rukous aseenansa.

»Kun koite idässä ilmaisi uuden päivän alkua, kohotti hän vihdoin päänsä. Hän oli, niinkuin muinen Israel, saanut voiton; hän oli oppinut kaikki jättämään sen isän huostaan, joka on kaikkein oikea isä, joita taivaassa ja maassa lapsiksi nimitetään. Hän tarttui siinä pöydällä olevaan kynään ja piirsi edessänsä olevalle paperille muutamia sanoja — ehkä ajatuksissaan, sillä hän jäi niitä isoksi aikaa katsoa tuijottamaan. 'Poikani, poikani!' huokasi hän. 'Et ole ihmisten, vaan Jumalan edessä valehdellut. Mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän.'

»Sitten nousi hän ryhtyäksensä niihin toimiin, joihin ystävä oli häntä kirjeessään kehottanut. Hän aikoi lähteä pääkaupunkiin etsimään poikaansa. Mutta miten oli hänen laitansa? Hänen päätänsä pyörrytti, häntä värisytti ja vilusti.

»Pastori oli tavallisesti aamuisin hyvin varhainen. Jo kauan ennen muiden nousua oli hänellä tapana kuljeskella tiluksillaan tahi, jos ilma ei sitä myöntänyt, istua huoneensa rappusilla. Mutta rouvansa hautauspäivän jälkeisenä aamuna ei häntä näkynyt. Vanha Sanna, uskollinen palvelia, joka rouvan sairauden aikana oli pappilassa emännän toimia hoitanut, tähysteli turhaan tietä ja rappusia. Vihdoin meni hän pastorin kammariin.

»Siellä makasi runneltu isä lattialla vuoteen vieressä. Äkkinäinen halvaus oli häntä kohdannut. Sannan kauhistuksen huuto kokosi rakastetun isännän luo talonväestä toisen toisensa jälkeen. Pastori eli, vaikka tajutonna. Hän nostettiin vuoteeseen, ja siinä sitten hänen ympärillään seisoi väki, tietämättä mitä tehdä, kunnes Sannan toimesta vihdoin saatiin sana lukkarille.»

* * * * *

»Aamu oli kaunis, ilma tyyni, taivas pilvetön. Vanhan kirkon akkunat kimaltelivat kuin olisi Jumalan temppeli ollut valaistu; auringon säteet kohtasivat niitä. Ne loistivat niin ihmeen kirkkaasti. Ilmaisiko tuo, että sielunpaimen nyt oli astuva siihen iloon, johon hän oli niin monta ohjannut?

»Rauha ja hiljaisuus vallitsi kirkkomaalla. Siellä ne nukkuivat vainajat niin levollisesti. Heidän huolensa, heidän surunsa — maa peitti ne. Mutta maan päällä elävien kesken elivät huolten ja surujen haltiattaret.