»Olen pitkän ikäni kuluessa huomannut, että hurskaiden lapset hyvin usein poikkeavat vanhempiensa teiltä, että monen Jumalata pelkäävän, Jumalan sanan mukaan kasvatettu poika hyvin usein on askel askeleelta vajonnut mitä kauheimpiin synteihin, hakenut koko viihdytyksensä kaikesta muusta kuin siitä, mihin hänen maallisesta ja ijankaikkisesta onnestansa huolehtivat, rukoilevat vanhempansa olivat häntä opetuksilla ja neuvoilla ohjanneet. Olen kuullut monen nuoruudessaan lempeän ja hurskaan lapsen, joka äitinsä sylissä, kädet hänen kaulallaan, ilta- ja aamurukouksensa luki, sittemmin vanhempana ivaavan ja pilkkaavan isänsä ja äitinsä ja oman lapsuutensa uskoa; niin — olen nähnyt monen näistä lapsista muuttuvan suoraan Jumalan kieltäjäksi ja kaikkea pyhää vihaavaksi pilkkaajaksi. Mutta olen samalla huomannut monen tällaisen lapsuutensa uskon kieltäjän povessa kytevän kipinöinä muistoja tuosta lapsuuden onnellisuudesta, muistoja, jotka hurjimmankin nautinnon ja pahimmankin ivan ja pilkan keskellä ovat tulisina nuolina lennähtäneet hänen sydämeensä ja hetkeksi tukkineet ivaavan suun, — hetkeksi, sanon, sillä kohta sen jälkeen on hän nauranut 'lapsellisuudelleen', nauranut tuon 'lapseen tyrkytetyn uskon sitkeydelle', joka ei tahdo millään lähteä ja joka muka juuri osottaa, kuinka perin väärää on lapsen taipuvaan mieleen ennakkoluuloja istuttaa. Olen nähnyt monta hurskasten lasta tällaiseksi muuttuvan ja olen kummastellen kysynyt: kuinka se on mahdollista?

»Ja tuon saman kysymyksen: kuinka se on mahdollista? teki varmaan moni, joka näki pastori M——n ja hänen puolisonsa ainoan pojan ja muisti Jumalan kymmenen käskyn lupauksia.

»Kuinka saattoi hedelmä niin kauas puusta pudota? Tuo ainoa, rakastettu poika, joka aikaisimmasta lapsuudesta oli ollut hellien vanhempainsa silmäteränä, joka alati oli ollut heidän rukoustensa esineenä, johon he olivat liittäneet kaikki maalliset toivonsa, kuinka saattoi hän, tämä poika, langeta, langeta niin syvään, ettei kukaan enää rohjennut toivoakaan hänen parantumistaan? Minä tiedän, että oli semmoisia 'viisaita', jotka, koettaessaan tätä arvoitusta selittää, lopulta loivat omituisesti kysyvän, jos kohtakaan ei suoraan syyttävän silmäyksen pastoriin ja hänen puolisoonsa. Mitä — olisivatko itse vanhemmat antaneet aihetta siihen? Ei, ei! Jos esimerkki mitään voi lapseen, niin oli pojalla, Anterolla, isä ja äiti esimerkkeinä, jommoisia harvalla lapsella konsanaan on ollut. Jumalan sanan kuuliaisuuteen antauneena, häneen ainoaan turvaten, hänen sanaansa kaikissa ohjenuoranaan pitäen oli pastori M. palava kynttilä, joka valaisi, jonka luona huolestuneet sielut aina saivat lohdutusta ja jonka voimalliset sanat jyskyttivät nukkuvien omiatuntoja. Ja äiti — kuinka hurskas, kuinka hellä, kuinka nöyrä hän oli! Semmoisina esiintyivät nämä vanhemmat. Pastori osotti koko elämällään, että hänen oman sielunsa asia ja hänen sanankuulioittensa autuus alati oli hänen silmämääränänsä. Siitä lähtivät hänen tekonsa. Ja uskollisena toverina, luonnoltaan vielä herttaisempana, aina alttiiksi antauvana, auttavana ja osaa-ottavana seisoi rakastettu puoliso hänen sivullaan. Heissä vallitsi yksi sydän, yksi mieli.

»Ei olisi luullut löytyvän maan päällä onnellisempaa pariskuntaa. Ja onnellinen se olikin, varsinkin kun rakastettu lapsi heidät vielä likemmin yhdisti toisiinsa ja he hänet saivat yhteisesti hoidettavakseen taimena, jonka he tahtoivat kasvattaa kokonaan Herransa omaksi; onnellinen vielä sittenkin, kun he tämän rakastetun pojan saivat ristiksensä, jonka paino usein puristi katkeria kyyneleitä heidän silmistään; sillä tämä risti saattoi heidät yhä vaan likemmäksi Herraa; — niin, onnellinen aina siihen hetkeen asti, jona hellä äiti ummisti silmänsä kuolemaan ja sureva puoliso hänen hautansa sulki. Mutta eipä silloinkaan kyyneleet, jotka siinä virtasivat pastorin silmistä, olleet onnettomuuden; ei, kaipauksen ja kiitollisuuden osotteena kostuttivat ne turvetta, jonka alla uskollisesti tykyttänyt sydän kylmänä makasi; kiitollisuuden siitäkin, ettei tämän sydämen rauhaa enää päässyt häiritsemään ne tiedot, jotka hän samana aamuna oli saanut kadotetusta, mutta yhä aina sanomattomasti rakastetusta pojastaan.

»Niin, hän tämä sanomattomasti rakastettu poika, oli langennut, oli vajonnut yhä syvemmälle siihen kuiluun, jonka loppu on kadotus. Kaikki, mitä hurskaat vanhemmat olivat tehneet hänen hyväksensä: heidän opetuksensa, heidän rukouksensa — kaikki näkyi menneen hukkaan. Ja turhaan olivat he koettaneet päästä käsittämään, miksi sen niin piti oleman, miksi rukousten lapsi yhä kauemmaksi eksyi oikeuden tieltä, eksyi pois siitä Herrasta, jolle he olivat hänet antaneet. Kuinka herttainen, kuinka kiltti hän oli ollut lapsena! Kuinka miellyttävää ja ylentävää oli ollut nähdä hänen panevan ristiin pienet kätensä ja rukoilevan hellän äidin opettamia rukouksia! Kuinka iloinen hän oli ollut, kuinka älykäs! Ja nyt…

»Kun pastori puolisonsa haudalta palasi ja sitten hautausvieraiden lähdettyä sulkeusi kamariinsa, oli siellä kirje, jonka hän saman päivän aamulla oli saanut ja jonka sisällys jo oli hänelle tuttu. Hän luki sen nyt uudelleen. Se oli eräältä hänen vanhalta ystävältään ja sisälsi tietoja Anterosta. Varovasti niitä ystävä jakeli, mutta viittausten pohjaan tunkeusi isän silmä. Ja kun ystävä lopetti kirjeen sanoilla: 'luulen, että tekisit hyvin, jos pian tulisit tänne ja noutaisit kotiin poikasi', niin tiesi isä, mitä hänellä oli odotettavissa. Hän kumartui pöytää vasten ja istui siinä kauan liikahtamatta. Hän kävi ajatuksissaan läpi poikansa koko elämän. Hän näki hänen lepäävän kätkyessään, näki hänen ensikerran hymyilevän, näki hänen ottavan ensimäiset askeleensa, kuuli hänen sopertavan ensimäiset sanansa, näki hänen leikkivän äidin sylissä, iloitsevan ensimäisestä kirjastaan ja opiskelevan siitä ensimäiset kirjaimet. Kuinka nopeasti hän sitten edistyi; kuinka raskas oli ensimäinen ero kodista; kuinka riemullinen hetki, kun hän jouluksi koulusta palasi ja hyvä todistus kädessään juoksi vanhempiansa vastaan; kuinka he iloitsivat hänestä, kun hän sitten koko koulu-ajan yhä toi hyviä ja kiittäviä todistuksia heille! Oi, mielellään olisi isä jäänyt sitä aikaa ajattelemaan; mutta — sitä seurasi toinen, joka alussa nosti pieniä, kohta poistuvia, sitten aina yhä sumuisempia pilviä heidän ilonsa taivaalle ja vihdoin peitti sen.

»Antero oli koulunsa ensimäisenä tullut ylioppilaaksi, mutta siitä se alkoi hänen alentumistilansa. Hän joutui huonoihin seuroihin, jotka vähitellen — alussa melkein näkymättömästi — uursivat sitä elämän katsantotapaa, joka häneen oli kodissa istutettu ja tehnyt hänen alkuelämänsä niin onnelliseksi. Hän oppi iloisten toverien seurassa juomaan; hän joutui sitten semmoisten pariin, jotka korttia löivät. Siitä se alkoi.

»Pastori tuli ajatelleeksi hetkeä, jona Antero ensi kerran oli jättänyt kirjeessänsä mainitsematta rahalliset menonsa. Aina ennen, aina ensimäisestä kouluajastaan oli hänellä näet ollut tapana kirjoittaa vanhemmilleen kaikki, mitä hän oli tehnyt, muun muassa mihin hän rahojaan oli pannut. Ja hän oli sen tehnyt vapaaehtoisesti, isän sitä vaatimatta: se oli ollut niin luonnollista. Kun hän ensikerran tämän laiminlöi, ei isä sitä minään olisi pitänyt, jollei kirje muutenkin olisi tuntunut hänestä oudolta. Hän kaipasi siitä jotakin, — mitä, sitä hän ei itsekään ymmärtänyt. Mutta kun sitten tuli toisia kirjeitä, joissa Antero yhä vähemmän kosketteli sellaisia seikkoja, jotka ennen olivat olleet niiden pääsisältönä: mitä hän oli lukenut ja toimittanut, niin alkoi jo isä tulla huolelle, semmenkin kun Antero alati näkyi olevan rahantarpeessa. Sydämellisiin kirjeisiin, joita isä tuon tuostakin kirjoitti, sai hän vain leikillisiä vastauksia: isän ei tarvitsisi pelätä, ei ollut mitään vaaraa j.n.e.

»Tällaisessa kirjevaihdossa, joka isän puolelta kävi yhä huolestuttavammaksi, kului vuosi; ja kun Antero vihdoin sen loputtua tuli kotiin — kuinka hän oli muuttunut! Mutta vielä voitti rakkaus, vielä pystyi se jäätymäisillään olevaan sydämeen ja sulatti sen. Poika heittäysi vihdoin vanhempainsa syliin ja tunnusti, millä teillä hän oli kulkenut, tunnusti, katui ja lupasi parannusta. Se hetki oli kodissa ja taivaassa ilon hetki. Kaikki oli taasen hyvin, kaikki anteeksi annettu ja unohdettu. Kuinka kiittivätkään isä ja äiti taivaallista Isää, joka heille oli antanut takaisin heidän poikansa!

»Kokonaisen vuoden pysyi nyt Antero kotona, ja ahkerassa työssä kului tämä vuosi. Hän luki papin tutkintoa varten. Vakaviin tutkimuksiin käyttivät isä ja poika illat. Kuinka pian se vuosi katosi… Syvä huokaus pääsi pastorin rinnasta, kun hän tuota aikaa ajatteli. Ja kun se loppui ja Anteron taasen tuli lähteä vaaralliseen maailmaan, kuinka vakavat olivat hänen päätöksensä, kuinka monta sydämen syvimmästä pohjasta käynyttä rukousta seurasi häntä hänen matkalleen! Äiti ei tahtonut jäähyväishetkenä hänestä irtautua; uudelleen ja aina uudelleen syleili hän häntä, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että hän ijäksi hänestä nyt erosi. Kuinka hitaasti kuluivat sitten päivät, kun Antero oli lähtenyt: kuinka hartaasti rukoilivat isä ja äiti hänen puolestaan: kuinka levottomasti odottivat he hänen kirjeitään! Ja ne tulivat, ne rauhoittivat, ne viihdyttivät. Antero pysyi uskollisena sille Herralle, jonka sananjulistajaksi hän valmisti itseään.