»Jos hän väärän valan teki, niin oli hänen rangaistuksensa kamala. Mielipuolisena ja mykkänä kulki hän kuudettakymmentä vuotta talosta taloon kerjäten, — hän, Rannan muinainen ihailtu ruusu! Jos hän väärän valan teki, niin olkoon Jumala hänelle armollinen, sillä varmaan teki hän sen — rakkaudesta.»
* * * * *
Aurinko oli jo mailleen mennyt, kun vanhan haudankaivajan tyköä lähdin. Kuljin kirkkomaan sivu. Kuinka hiljaista siellä! Maailman ilot ja surut — hauta ne kaikki talletettavikseen ottaa, kunnes koittaa aamu, joka kaikki valkeuteen tuo!
Kirje haudasta.
Olimme eräänä Kesäkuun iltana, vanha haudankaivaja ja minä, keskustelleet yhtä ja toista erään pienen, »Kirjeitä Helvetistä» nimisen kirjan johdosta, joka, ellen erehdy, on tanskalaista alkuperää, mutta jonka ruotsinkielisenä käännöksenä olin lukenut. Kirjan omituinen nimi oli vetänyt huomioni puoleensa. Se oli, niinkuin ajatella sopiikin, kokonaan mielikuvituksen kyhäämä, eikä sillä ollut suurempaa arvoa kuin muilla samallaisilla haaveellisilla, haudan toiselta puolelta aineensa ottaneilla mielikuvituksen tuotteilla. Vanha haudankaivaja hymyili, kun hänelle kerroin kirjan sisällyksen, ja sanoi sitten: »eipä hätää, jos kirjeitä voisimme vaihtaa vainajiemme kanssa! Mutta tuskinpa vaan postilaitoksemme ikinä niin pitkälle kehittyy.» Samassa poistui äkkiä hymy hänen huuliltaan; hän kävi vakavaksi, ja minä olin huomaavinani, että jokin muisto oli hänen mieleensä juontunut. »Mutta», jatkoi hän; vähän aikaa ääneti oltuaan, »meidän ei tarvitsekaan odottaa kirjeitä siitä maasta, josta ei kukaan ihminen palaja, ei helvetistä eikä taivaasta; siitä, mitä haudan toisella puolella on, emme tiedä emmekä tarvitsekaan tietää — muuta kuin minkä meille Raamattu ilmoittaa. Ja kumminkin — mitä sanotte siitä, että olen nähnyt kirjeen, haudasta tulleen, haudassa jo monta vuotta maanneen vainajan kirjoittaman?»
Nyt oli minun vuoroni hymyillä.
»En laske pilaa», sanoi vanhus tavattoman vakavalla äänellä: »se on aivan totta: olen semmoisen nähnyt. Se tosin ei sisältänyt monta sanaa, mutta sitä suurempi oli niiden vaikutus… Minä huomaan, että olen saanut teidät uteliaaksi, vai kuinka?»
»Olette todellakin», oli vastaukseni. »Omituisesta alusta päättäen näyttää tapaus, johon olette viitannut, olleen kummallinen.»
»Kummallinen… Niin, tuomitkaa itse!»
* * * * *