»Todistajiksi haastetuista kaivattiin välikäräjissä vain yhtä — Rannan Mantaa. Kun Pekka kuuli hänen nimeänsä huudettavan, vaaleni hän, koko hänen ruumiinsa värisi ja raudat helisivät. Tämä herätti suurta huomiota, mutta vielä suurempaa se, ettei Manta tullut esille, että hän — kuten oikeudessa ilmoitettiin — jo pari päivää haasteen jälkeen oli kadonnut, kenenkään tietämättä mihin. Siihen päättyivät välikäräjät. Asia lykättiin syyskäräjiin, joihin virallisen syyttäjän tulisi haastaa uusia todistajia ja ennen kaikkia Rannan Manta. Syyskäräjissä kyllä oli uusia todistajia, mutta nämä eivät tienneet enempää kuin edelliset, ja Rannan Manta oli yhäti kateissa. Turhaan oli häntä lähitienoilta tiedusteltu, turhaan Jaskaa, hänen isäänsä, kovalle pantu. Yleisesti kerrottiin, että Mantakin oli murhattu, hän kun tiesi asioita, jotka muka paikalla olisivat langettaneet Pekan. Metsistä ja vesistä etsittiin kadonnutta. Turha vaiva; hän oli kuin maan päältä poistunut. —

»Mutta samana päivänä, jona talvikäräjät alkoivat, levisi äkkiä huhu, että hän oli tullut kotiinsa. Sitä ei kumminkaan kukaan uskonut. Oikeus ryhtyi toimiinsa, ja Aukusti Kortelan murha-asia otettiin ensinnä esille. Pekka tuotiin oikeussaliin. Hän oli kalpeampi kuin syksyllä; vankeus kai oli sen aikaansaanut. Mutta yhtä ynseä oli hän kuin ennen; yhä uhkaavat olivat hänen silmänsä. Hän kielsi yhä tietävänsä mitään veljensä surmasta ja vaati, että hän julistettaisiin vapaaksi, 'koska ei mitään häntä vastaan ollut tullut ilmi.' Silloin huudettiin taas Rannan Mantaa todistajaksi. Pekka heitti välinpitämättömän silmäyksen oveen päin. Mutta tällä kertaa se aukeni, ja sisään astui horjuvin askelin pitkä, kuihtunut nainen.

»'Hänkö tuossa, Manta?' huudahtivat puoliääneen hämmästyksestä ne, jotka olivat tunteneet Rannan ruusun hänen kauneutensa päivinä. Kuinka hän oli muuttunut! Nuoruuden viehätyksestä ei hänessä näkynyt enää jälkiäkään. Hänen silmiänsä verhosi omituinen sumu, ja kalman kalpeat olivat hänen kasvonsa. Ihmisrauniona seisoi hän siinä, herättäen kaikissa mitä syvintä sääliä. — Silloin helähtivät äkkiä raudat, ja syyllinen, jota vastaan kauan kateissa ollut tyttö oli tullut todistamaan, olisi varmaan vaipunut maahan, jolleivät likinnä seisovat olisi ehtineet häntä tukea. Häneen oli Mantan odottamaton esiintyminen vaikuttanut, mitä ei kukaan ollut osannut aavistaa. Koko hänen olentonsa oli silmänräpäyksessä muuttunut. Kun tuomarin käskystä hänelle tuoli tuotiin, katsahti Manta häneen — vilahdukselta vain, ja hänen silmistään leimahti tuon omituisen sumun takaa salama, joka näkyi kokonaan masentavan syytetyn. Tuo silmäys — mitä kaikkia sisälsikään se? Mutta ei ollut käräjätuvassa sen selittäjää. Todistajavalansa teki kalpea tyttö lujalla ja varmalla, mutta omituisen sointuvalla äänellä, joka kumminkin värähteli viimeiseltä ja päättyi syvään, tuskalliseen huokaukseen. Hän oli nyt alkava todistuksensa. Hän alkoi, mutta alkua pitemmälle hän ei päässyt. Hän ehti vain huutaa: 'Hän on viaton!' Sitten tavoitteli hän käsillään pöytää, ikäänkuin etsien siitä tukea, purskahti kamalaan nauruun ja vaipui alas lattialle.

»Voitte arvata, minkä hämmästyksen tämä odottamaton tapaus sai aikaan.
Pekka kohousi, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa vaipunutta
auttamaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä kosteat. Kun
Manta valansa teki, oli hän istunut peitellen käsillään kasvojansa.

»Oliko onnettoman tytön todistus todellinen, vai rankaisiko Kaikkinäkevä häntä — hänen valeestaan? Pitkään aikaan ei sitä tiedetty. Manta heräsi tosin tainnuksistaan, mutta — järkensä oli hän menettänyt; sitä ei hän enää saanut takaisin. Heikkomielisenä eli hän pitkän loppuelämänsä.

»Pekan asia kulki oikeudesta oikeuteen. Vihdoin päättyi se. Syytetty pääsi 'sitovien' todistusten puutteessa vapaaksi — vastaisuuden varaan jätettynä.

»Saita-Pietari ei silloin enää elänyt. Hän oli niittänyt kylvönsä hedelmän. Hän oli masentunut masentumistaan, joutunut vuoteen omaksi ja kuollut houraillessaan Ruissalon ja Kortelan yhdistämisestä.

»Pekka ei viihtynyt Kortelassa. Tuo 'vastaisuuden tuomio' ja yleinen mielipide, joka häntä piti veljensurmaajana, rasitti häntä. Hän myi lapsuutensa kodin ja muutti kauas pois seudusta, joka ensin oli tarjonnut hänelle onnea — sitten kamalia muistoja.

»Mutta vielä kerran puhuttiin hänestä hänen kotipitäjässään. Kuolinvuoteellaan — niin kerrottiin — oli hän tunnustanut, että hän Ruissaloon vievän tien haarassa oli saavuttanut veljensä ja siinä murhatun vieressä, murha-ase kädessään, seisonut kamalaa tekoansa katsellen, kun Manta hänet yllätti…

»Manta oli siis tehnyt väärän valan, pelastaakseen kuolemantuomiosta sen, joka hänet oli hyljännyt. Se olisi siis ollut hänen kostonsa! Tuota on tavallisen ihmisjärjen vaikea käsittää. Mutta niitä on maailmassa asioita paljon, joita ei ihmisjärki käsitä. Eihän edes tullut ilmi, missä Manta oli piilounut, kun häntä kaikkialta etsittiin, ja miksi hän ei jo silloin esiintynyt tuomio-istuimen edessä.