»Rakkaus on tarkkasilmäinen. Manta huomasi pian, että hänen lempensä oli saanut kilpailian; hän huomasi myös, mitä laatua tämä kilpailia oli. Hän näki, että se aarre, jonka hänen nuori, rikas sydämensä salasi, päivä päivältä kadotti arvoansa sen rikkauden rinnalla, jota maallinen tavara tarjosi. Ja kun hän eräänä iltana kuuli veljesten riidellen keskustelevan Ruissalon rusthollista, niin tiesi hän kohtalonsa. Kuinka se häneen koski, mitä tuo tieto sai hänet kärsimään, sitä ei hän ainoallekaan ihmiselle ilmaissut; hän salasi onnettomuutensa, samaten kuin hän oli salannut onnensa. Mutta hänen silmiensä tuli sammui; nuo kauniit, sydämen jaloutta ja puhtautta puhuvat silmät muuttuivat kuolleiksi, välinpitämättömiksi, ja ruusut niiden vieressä hänen poskillansa kuihtuivat. Kadonnut, ainiaaksi kadonnut oli se suloinen viehätys, joka lumoovana oli häntä ympäröinyt. Siinä oli jäljellä vain varsi, jonka kukka oli lakastunut. Hän ei sanallakaan ilmaissut Pekalle, mitä hän tunsi; hän kuunteli hänen puhettaan, niinkuin ennenkin, vaikka hän näki, miten aste asteelta ahneus valtasi sen sydämen, johon hän oli luottanut enemmän kuin Jumalaan. Hän torjui vain pois puolestaan Pekan hyväilemiset, ja eräänä päivänä sanoi hän huomanneensa, että hän oli pettynyt, kun luuli Pekasta pitävänsä.
»Pekka katsoi häneen hämmästyneenä. Rakkauden tuli valtasi hänet viimeisen kerran; oli kuin olisi hän nähnyt, minkä aarteen hän oli kadottamaisillaan. Mutta — siinä tuli kaukaa isä ja Aukusti, vihattu veli; he keskustelivat jotakin, ja Aukusti hymyili ja viittasi kädellään Ruissaloa kohti. Silloin — silloin pääsi isän virittämä tuli valloilleen. Pekan katse muuttui, ja siinä, itsekään oikein tietämättä, mitä hän puhui, sanoi hän jotakin, joka hänenkin puolestaan ilmaisi, mitä Manta vastikään oli ilmaissut. Kun sitten Manta, vaaleana kuin sydäntalvena lumi, hänelle kätensä jäähyväisiksi, ikuisiksi jäähyväisiksi tarjosi, taisteli hän vähän oman itsensä kanssa, mutta — silmäys lähenevään isään ja veljeen, ja — hän puristi tarjottua kättä. Hän oli mielestänsä päässyt helpolla; hän oli jonkinmoisella pelolla ajatellut tätä hetkeä, ja nyt — kuinka tyhjältä, sanomattoman tyhjältä tuntuikaan hänestä koko maailma, kun hän näki Mantan hiljaisilla, mutta vakavilla askelilla etenevän ja vihdoin katoovan viidakon taakse. Siinä tarvittiin todella isän läsnäolo ja viha veljeä kohtaan estämään häntä juoksemasta tytön jälkeen, purkamasta äskeisen kylmän valheellisen tunnustuksensa.
»Ei tiennyt kukaan, minkä uhrin Manta oli tehnyt, kun hän vapaaehtoisesti luopui rakkaudestaan ja kielsi sen, joka oli hänen elämänsä. Taistelua oli siinä ollut. Mutta tuosta taistelusta ei tiennyt kukaan muu kuin hänen särjetty sydämensä. Manta parka osasi nähdä asiat semmoisina kuin ne olivat; ja kun hänelle selvisi, että kaikki hänen onnellisuutensa suloiset unelmat olivat olleet houreita, jotka eivät koskaan tulisi toteutumaan, silloin tiesi hän, mitä hänen tuli tehdä. Köyhän torpparin tytär oli yksi niitä aniharvoja, joita eivät intohimot saa pyörteeseensä temmatuksi. Onneton tyttö olisi kernaasti siirtynyt kauas pois seudusta, jossa kaikki muistutti häntä siitä, mitä hän oli kadottanut; mutta hänen oli mahdotonta jättää kivuloista isäänsä. Velvollisuudentunto pakoitti hänet jäämään, pakoitti hänet, niinkuin ennenkin, suorittamaan Kortelaan isän päivätyöt. Mantan ja Pekan muuttuneista olosuhteista ei tiennyt kukaan muu kuin viimeksimainittu, ja tältä sokaisi viha veljeä vastaan silmät; Saita-Pietari aavisti asian ja iloitsi siitä itsekseen, enempää sitä ajattelematta.
»Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Manta eli — elotonta elämää. Hän vältti, missä suinkin voi, Pekan läheisyyttä. Mutta hänen silmänsä seurasivat sittenkin kaikkia Pekan tekoja. Hän näki, mitä eivät muut niin selvään nähneet, — vihan päivä päivältä kasvavan veljesten välillä; hän tiesi vihan syyn, mutta hän aavisti, että tämän syy vain oli näennäinen, että sen juuret kävivät paljon syvemmälle. Hän oli kuullut veljesten suusta sanoja, jotka häntä kauhistuttivat; ja pari kertaa oli hän uskaltanut puhua Pekan kanssa siitä, uskaltanut rukoillen varoittaa häntä. Kiitokseksi oli hän saanut kovia sanoja, saanut kuulla, että — hän piti Aukustin puolta.
»Sillä välin oli Kortelan isäntä käynyt toimiin, jotka tähtäsivät Ruissalon rusthollin voittamista joko Aukustille tahi Pekalle. Tuo ei enää ollut mikään salaisuus, yhtä vähän kuin se, että Saita-Pietari mieluummin soi Ruissalon vanhimmalle pojalleen, joka enemmän tuli isäänsä ja joka kerran oli saapa Kortelan. Isä kyllä tiesi, mitä Pekka tästä kaikesta ajatteli, tiesi, mimmoinen veljesten väli oli, ja koetti parastansa saadakseen sammumaan tulen, jonka hän itse oli sytyttänyt. Oi, hän ei tullut ajatelleeksi, että tämä tuli jo oli kulovalkeana hävittänyt nuoremman pojan jaloimmat tunteet, että se yhä edelleen hänessä raivosi ja ettei mikään maallinen voima sitä enää saanut sammumaan. Eräänä kesäkuun iltamyöhänä näki Manta, joka muiden lähdettyä oli jäänyt Kortelan perunavainiolle rikkaruohoja kitkemään, Pekan ryntäävän talon pihalta ja kiireesti rientävän — 'Ruissaloon!' oli onneton tyttö kuulevinaan vienon iltatuulen kuiskaavan. Hänen sydämensä vetäysi kokoon, ja hänestä oli kuin olisi maa auennut nielläksensä hänet. Hän istuutui pyörtänölle ja painoi kätensä tuota ainian levotonta sydäntänsä vastaan. Äkkiä herätti hänet synkistä ajatuksista veräjän narina. Hän näki Aukustin ajavan Pekan jälkeen. Hän hypähti ylös. Himmeästi tunsi hän, että veljesten välillä jotakin oli tapahtunut, ja sanomaton tuska valtasi hänet. Tietämättä, mitä teki, lähti hänkin kulkemaan samaa tietä, jota veljekset olivat menneet.»
* * * * *
»Mikä se oli, joka Kainista teki veljensurmaajan? Pyhä kirja antaa meille siihen vastauksen muutamilla sanoilla. Mutta jos otamme noita sanoja likemmin tutkiaksemme, astuu niistä eteemme sarja kohtauksia, jotka luonnollisessa järjestyksessä toinen toistaan seuraavat — aina murhan hetkeen saakka. Viha — mitä onkaan se aikaansaanut maailmassa!
»Hankkikaa itsellenne luettavaksi R——n käräjäkunnan pöytäkirjat välikäräjiltä Heinäkuussa 18— sekä seuraavilta syys- ja talvikäräjiltä! Niissäkin kerrotaan eräästä veljenmurhasta.
»Ennenkuin välikäräjien istunnot alkoivat, veti käräjätuvassa vanha, pieni, laiha mies yleistä huomiota puoleensa. Hän kulki levottomana edestakaisin. Hän näytti olevan syvimmän epäilyksen vallassa. Kaikki väistivät häntä, mutta kaikkien kasvot olivat häneen käännetyt. Hänen pienistä, harmaista silmistänsä lensi leimuja, jotka näkyivät tahtovan tunkeutua jokaisen sisimpään. Kun asia otettiin esille, vietiin hän tuomarin käskystä väkisin ulos, ja siinä silloin kuiskasi moni: 'nyt ei ole Saita-Pietarin hyvä olla.' Häntä ei näkynyt kukaan säälivän, ja kumminkin oli hänen vanhin poikansa murhattu ja hänen toinen poikansa syytetty veljensä murhasta.
»Pekka tuotiin sisälle. Hän oli raudoissa. Jääkovaksi oli hänen katseensa käynyt, uhkaavaksi hänen silmänsä. Hän kielsi kiven kovaan syyllisyytensä. Missä hän oli ollut tuona yönä, jona Aukusti, hänen veljensä, sai puukon iskusta surmansa, se ei muka koskenut ketään. Todistajia kun kuulusteltiin, kuunteli hän tarkkaan. Kun isä, Saita-Pietari, tuotiin sisään valatta kuulusteltavaksi ja siinä otti maan ja taivaan poikansa syyttömyyden todistajaksi, katsahti syytetty vihaisesti häneen. Kuulustelua kesti kauan, mutta ei kenelläkään ollut mitään tärkeämpää esiintuoda. Useat kyllä tiesivät kertoa, että veljesten väli oli ollut kireä ja — varsinkin viimeaikoina — riitainen, mutta — siinäpä kaikki. Kortelan palkolliset olivat nähneet murhatun valjastavan hevosensa ja lähtevän — mihin, sitä he eivät tienneet. Pekkaa he eivät olleet nähneet päivällisistä saakka, jolloin hän ja isä olivat lähteneet kesantopellolta ja keskustelleet jotakin, jota eivät todistajat kuulleet. Oliko Pekka ollut kotona vai poissa murhayönä, sitä he eivät voineet sanoa.